Joel Ormala on viimeistelemässä rikoskemiaan liittyvää diplomityötänsä Aalto-yliopistossa. Hän on opiskellut sivuaineenaan kansainvälisiä suhteita Helsingin yliopistossa ja Haifan yliopistossa. 

Huhtikuussa julkaistu Nato-selvitys pyrki antamaan Nato-keskustelulle asiantuntevan viitekehyksen, selvityksen heikoin anti oli kuitenkin Venäjän aiheuttaman uhan tarkempi arviointi ja analyysi siitä, millä tavalla Suomen Nato-jäsenyys vaikuttaisi ei vain Suomeen, vaan laajemmin Venäjän ja Euroopan suhteiden pidempiaikaiseen kehitykseen. Näitä kahta kysymystä lähemmin tarkasteltaessa, herää kolmas kysymys: Heikentäisikö Suomen Nato-jäsenyys mahdollisuutta luoda sääntöihin ja yhteisiin instituutioihin perustuva turvallisuusjärjestys Euroopan ja Venäjän välille?

Kaksi historiallista narratiivia

Yhteisiin instituutioihin ja arvoihin, sekä taloudellisiin riippuvuussuhteisiin perustuvan liberaalin eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän suurin epäonnistuminen on ollut Venäjän jääminen sen ulkopuolelle. Koko 1990-luvun ajan Venäjä pyrki demokratisoitumaan ja lisäsi yhteistyötä EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa. 2000-luvun alusta aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti Venäjän talous kasvoi noin seitsemän prosenttia vuodessa, ei vähiten EU-kaupan avulla. Yhteistyöstä huolimatta Euroopassa suhtauduttiin varauksellisesti Venäjään, eikä sille haluttu antaa muodollista asemaan ja vaikutusvaltaa Euroopan instituutioissa, vaikka samalla toivottiinkin, että Venäjästä tulisi osa Eurooppaa. Romano Prodi kiteytti tämän ristiriitaisen viestin vuonna 2002 sanomalla, että Venäjä jakaisi EU:n kanssa ”kaiken paitsi instituutiot.”

Naton rooli eurooppalaisessa turvallisuusjärjestyksessä on ollut tärkeä, mutta ongelmallinen suhteessa Venäjään. Toisaalta Nato on vahvistanut Euroopan integraatiota, varsinkin Itä-Euroopan maiden osalta, jotka eivät ole nähneet EU:n demokraattisiin instituutioihin ja keskinäisiin riippuvuussuhteisiin perustuvaa turvallisuusajattelua riittävänä. Toisaalta Nato ei ole onnistunut ankkuroimaan sekä institutionaalista järjestystänsä että interventionismiansa demokratian periaatteisiin ja kansainväliseen lakiin yhtä vahvasti kuin EU. Tästä esimerkkeinä ovat kiistellyt Jugoslavian pommitukset, erimielisyydet Naton sisällä 2003 Irakin sodasta sekä Naton vähemmän demokraattinen jäsen Turkki. Muun maailman perspektiivistä Nato onkin usein näyttäytynyt (suurvallan) voimapolitiikkaa ajavana puolustusliittona, vaikka sillä on Euroopan sisällä ollut institutionaalista rauhaa rakentava vaikutus. Tämän vuoksi, Euroopan yhteisistä instituutioista Nato on se, johon Venäjän integroiminen kokonaan on aina ollut suhteellisen mahdotonta. Ottaen huomioon myös erimielisyydet siitä, missä määrin Yhdysvallat ja Saksa antoivat ymmärtää Neuvostoliitolle, ettei Nato laajentuisi itään, on ymmärrettävää miksi Nato ja Yhdysvallat on näyttäytynyt Venäjälle vihollisena myös kylmän sodan jälkeen.

Kylmänsodan jälkeisistä tapahtumista on muodostunut kaksi historiallista narratiivia, joiden ymmärtäminen on tärkeätä tämän päivän Venäjän ulkopolitiikkaa tarkasteltaessa. Länsimaisen narratiivin mukaan Euroopassa on luotu onnistunut turvallisuusjärjestys, johon Venäjä ei ole halunnut osallistua. Tästä osoituksena ovat Venäjän nationalistinen kehitys ja interventionismin kasvu. EU:n ja Naton laajentumisen tai Itä-Euroopan demokratisoitumisen merkitystä tässä kehityksessä ei pidetä suurena. Venäläisen narratiivin mukaan Länsi ei ole lupauksistaan ja Venäjän uudistumisesta huolimatta hyväksynyt Venäjää osakseen, vaan pyrkinyt päinvastoin heikentämään Venäjää kaikin yllä mainituin keinoin. Sen takia Venäjän ainoaksi mahdollisuudeksi ylläpitää omaa turvallisuutta on jäänyt moninapaisen maailman järjestyksen uudelleen luonti.

Venäjän ulkopolitiikka ja ”hybridi sodankäynti”

Pyrkimykset selittää Venäjän ulkopolitiikkaa perustuvat usein kansainvälisten suhteiden teorioihin. Realismin eri koulukunnat tulkitsevat Venäjän sotilaalliset toimet valtioiden välisenä luonnollisena valtakamppailuna. Sotilastoimet nähdään vastauksina Naton, EU:n ja länsimaisen demokratian leviämisen aiheuttamaan uhkaan ja/tai ennaltaehkäisevinä toimina, joilla on pyritty ylläpitämään vaikutusvaltaa etupiirissä ja uudelleen luomaan voimatasapainoa suurvaltojen välille. Myös taloudellisia uhkia ja mahdollisuuksia on esitetty selitykseksi, sillä sekä Georgia että Ukraina ovat Venäjän maakaasuviennille omalla tavallaan tärkeitä. Vaihtoehtoisesti ulkopolitiikkaa ohjaa valtion johtajaan, Putiniin kohdistuva uhka, joka muodostuu sekä kilpailevista valtaeliiteistä että Itä-Euroopan länsimielisten vallankumouksien inspiroimasta kansasta. Pelotteen luominen ei tämän selityksen mukaan kohdistunut ensisijaisesti ulkoisiin uhkiin vaan sisäisiin, eikä Ukrainan kohteeksi valikoituminen johtunut niinkään Lännen toimista, vaan Ukrainan (ja ennen kaikkea Krimin) sisäpoliittisesta merkityksestä Venäjällä.

Ukrainan kriisi on kuitenkin lisännyt Naton aktiivisuutta Venäjän etupiirissä ja asettanut Putinin ahtaalle sisäpoliittisesti talouspakotteiden, sotilasmenojen ja öljyn hinnan rokottaessa taloutta. Miksi omaa tai Venäjän etua tavoitteleva Putin olisi asettanut molemmat heikompaan asemaan? Selityksiä on etsitty sosiaalisesti rakennetusta todellisuudesta. Näin ollen Venäjän ulkopolitiikkaa voidaan tarkastella sen suurvaltaidentiteetin kautta. Tällä viitataan siihen, että venäläiset itse (sekä valta-eliitti että kansa) näkevät arvokkaana sen, että Venäjää kunnioitetaan ja kuunnellaan maailmalla. Kuten Thomas Berger toteaa, ”Politiikassa ei ole vain kyse siitä kuka saa ja mitä, vaan siitä, kuka ylipuhuu kenet, kun neuvotellaan todellisuuden luonteesta.” Toisin sanoen, se, että Venäjä on vaikuttanut muodostuneeseen todellisuuteen, on vähintään yhtä tärkeätä kuin se, että muodostunut todellisuus on Venäjälle suotuinen. Tästä kielii myös Putinin ennätyskorkea kannatus, Venäjän – realismin silmin – heikentyneestä asemasta huolimatta. Muutamista retorisista ylilyönneistä huolimatta, yhteistä selityksille on, ettei Venäjää nähdä Neuvostoliiton kaltaisena, vallankumouksellisena roistovaltiona, joka pyrkii kumoamaan kansainvälisen järjestyksen.

Venäjän ulkopoliittisia tavoitteita ajatellen sen käyttämät ”hybridi-sodankäynnin” taktiikat vaikuttavat johdonmukaisilta. Osa vaikutuskeinoista on laillisia (propaganda), osa laittomia (trolli-armeijat ja uhkailut), osa puolisotilaallisia (kyberhyökkäykset yhteiskunnan palveluita vastaan) ja osa sotilaallisia (tunnistamattomia erikoisjoukkoja ja voimankäytöllä uhkailua). Yhteistä vaikutuskeinoille on se, että ne hyödyntävät demokratioiden sisäisiä ristiriitoja, kuten Viron ja Latvian venäläisvähemmistöjen kansalaisuuden puutetta, tai oikeistopopulististen puolueiden nousua ympäri Eurooppaa. Toinen yhtäläisyys on se, että vaikutuskeinot ovat suunniteltu konventionaalisesti vahvempaa osapuolta vastaan. Sen takia vaikutuskeinot pyritään pitämään sodan ja rauhan välisellä harmaalla alueella ja suoraa konfrontaatiota vältetään. Venäjä hyödyntää sitä, että kynnys vedota Naton viidenteen artiklaan on korkea ja Naton (ja EU:n!) sisällä vallitsee poliittisia erimielisyyksiä siitä, mikä on riittävä hyökkäys kollektiivisen puolustusvelvoitteen aloittamiseksi.

Kun Venäjä käyttää sotilaallisia voimakeinoja hybridivaikuttamisen tukena, se pyritään tekemään nopeasti, paikallisen ylivoiman turvin ja poliittisesti niin epävarmassa kontekstissa, ettei siihen ehditä ja/tai haluta reagoida. Tämän jälkeen tilanne rauhoitetaan diplomaattisesti, eskalaatiolta vältytään ja poliittinen vaikutusvalta säilytetään. Vaihtoehtoisesti sotilaallista voimaa ei käytetä hyökkäävästi, vaan estetään vastustajaa ylläpitämästä uhkaa, esimerkiksi kauas kantoisten ilmatorjuntajärjestelmien ja elektronisen sodankäynnin avulla. Venäjän merkittävistä sotilaallisista panostuksista huolimatta, Venäjän asevoimista ei ole suurkonfliktissa vastusta Natolle, sen sotilasmenot ovat alle puolet EU:n yhteenlasketuista sotilasmenoista, eikä Venäjä hae laajaa sotilaallista konfrontaatiota Lännen kanssa, vaikka matalan intensiteetin konfliktit palvelevatkin Putinin sisä- ja ulkopoliittisia tavoitteita.

Euroopan ja Suomen intressit sekä niiden turvaaminen

Miljoonan euron kysymys kuuluu, miten Euroopan liberaalin turvallisuusjärjestyksen pitäisi vastata Venäjän haasteeseen? Derek Averre näkee kaksi vaihtoehtoehtoa: 1) Eurooppa voi tulkita Venäjän vetäytymisen normeihin perustuvasta turvallisuusjärjestyksestä pysyväisluonteiseksi ja pyrkiä minimoimaan Venäjän vaikutusta asiakeskeisillä kahdenvälisillä sopimuksilla, sekä Naton sotilasvoimaan perustuvalla pelotteella. Tässä ”negative sum” tilanteessa ei pureuduta turvallisuusongelman juuriin, vaan pyritään hallinnoimaan sitä kylmää sotaa muistuttavalla eristysstrategialla, johon aina liittyy eskalaation riski. Tämä tarkoittaisi myös, että Venäjän tavoite muuttaa Euroopan turvallisuusajattelun paradigmaa olisi onnistunut.

2) Eurooppa voi laatia pitkän tähtäimen strategian hallinnoimaan keskinäistä turvallisuusriippuvuutta yhdessä Venäjän kanssa. Vaikka paluuta tilanteeseen, jossa Venäjä sopeutuu lännen johtamaan turvallisuusjärjestykseen, ei näytä olevan, Venäjän valtaeliitissä on myös elementtejä, jotka näkevät Venäjän modernisointitarpeen ja joilla on pitkä kokemus yhteistyöstä Euroopan instituutioiden kanssa. Ei siis ole mahdotonta kuvitella Etyjin ja uusien yhteisten instituutioiden kautta rakennettua normeihin ja keskinäiseen luottamukseen perustuvaa turvallisuusjärjestystä, johon kuuluu sekä Eurooppa että Venäjä. Tämä kuitenkin vaatii halua pureutua nykyisen turvallisuusongelman juuriin, neuvotella uudestaan keskeiset periaatteet ja normit, sekä korjata ne virheet, jotka ovat johtaneet Venäjän jäämiseen nykyisen länsimaisen turvallisuusjärjestyksen ulkopuolelle.

Täytyy muistaa, että Venäjän sisäpoliittinen kehitys riippuu myös siitä ulkopoliittisesta kontekstista, jossa se kokee olevansa. Tämä ei päde vain, jos tulkitsemme Venäjän ulkopolitiikkaa realismin silmin, vaan myös, vaikka sen ulkopolitiikka ohjaisi pääasiassa suurvaltaidentiteetti. Kuten muutkin sosiaaliset identiteetit, Venäjän kansallinen identiteetti ei ole staattinen tai yhtenäinen. Esimerkiksi Venäläisten asenteet Länttä kohtaan ovat muuttuneet Läntisten sotilaallisten interventioiden tahdissa ja 46 % Venäläisistä näki vielä viime vuoden lopussa länsimaisen demokratian olennaiseksi osaksi Venäjän kehitystä. Putinin identiteetti politiikasta huolimatta, Eurooppa voi siis vaikuttaa Venäläisten sosiaalisen identiteetin rakentumiseen, esimerkiksi tekemällä koko Euroopasta viisumivapaan alueen Venäläisille – ja näin pitkällä tähtäimellä vähentää identiteettiin perustuvan konfliktin välttämättömyyttä.

Suomen kannalta normeihin ja yhteisiin instituutioihin perustuva turvallisuusjärjestys, johon kuuluu myös Venäjä, vaikuttaa selvästi houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Suomen tulisikin pyrkiä siihen, että Venäjän ja Euroopan välit kehittyvät Averren toisen vaihtoehdon mukaisesti. Tämä näkyy Suomen ulkopoliittisissa linjauksissa, joissa puhutaan aktiivisesta vakauspolitiikasta, jonka tavoitteena on lieventää vastakkainasetteluita. Tätä tavoitetta palvelee Venäjän sisällyttäminen alueelliseen yhteistyöhön Itämeren alueella ja muiden ”positive-sum” interaktioiden luominen. Samalla tulisi välttää luomasta Venäjästä viholliskuvaa, sekä toimia, jotka Venäjällä tulkitaan aggressiivisiksi.

Yhteistyöhön pyrkivä Suomalainen ulkopolitiikka, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomen pitäisi olla puolustuspoliittisesti vahva. Hybridivaikuttamisen taktiikat uhkaavat myös Suomea ja meillä on oltava uskottavat puolustuskeinot niitä vastaan. Se vaatii vahvan siviiliyhteiskunnan ja demokratian ylläpitämistä ja suurten sisäisten ristiriitojen välttämistä. Samalla poliisin keinoja puuttua verkossa tapahtuvaan häirintään ja uhkailuun voidaan lisätä, esimerkiksi laajentamalla verkkotiedusteluvaltuuksia. Myös vahva tietoturvallisuus niin siviili- kun sotilashallinnon tiedonkulussa ja vastustuskyky elektroniselle sodankäynnille korostuu.

Puolustusvoimilta hybridisodan taktiikat vaativat kykyä luoda nopeasti selkeä tilannekuva mahdollisesti alkavasta vieraasta sotilaallisesta vaikuttamisesta sekä kykyä estää se lyhyellä varoitusajalla. Tämä toteutetaan pääasiassa ammattisotilaiden operoimien meri- ja ilmavoimien sekä hiljattain perustettujen erikoisjoukkojen avulla. Konfliktin eskaloitumisen estämiseksi Suomella on oltava myös uskottava puolustus laajemman konfliktin varalle. On siis ylläpidettävä kyky ja halu tuottaa vastustajalle kestämättömiä tappiota konventionaalisessa sodankäynnissä alueellisen puolustuskyvyn säilyttämiseksi.

Suomen Nato-jäsenyyden vaikutukset

Tehdyn selvityksenkin mukaan Suomen (ja Ruotsin) liittyminen Natoon romuttaisi Suomen ja Venäjän väliset suhteet lyhyellä tähtäimellä. Epäselväksi jää, miksi ne paranisivat pidemmällä tähtäimellä? Sille ei tarjota muuta selitystä, kuin että Venäjä on ennenkin (väärin tulkitusti) hyväksynyt Naton laajentumisen. Tämä osoittaa kapeakatseisuutta myös yllä käsiteltyä Venäjän ulkopolitiikkaa ja sen taustoja sekä Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden tulevaisuusnäkymiä kohtaan.

Naton turvallisuusdoktriini perustuu Yhdysvaltojen projisoimaan pelotteeseen ja siten Suomen Nato-jäsenyys tukisi Averren ensimmäisen skenaarion toteutumista kahdella tavalla: Toisaalta se vahvistaisi Venäjän käsitystä siitä, että Eurooppa on aggressiivinen ja haluaa eristää Venäjän. Näin se heikentäisi Venäjän maltillisempien voimien identiteettinarratiivia ja tukisi nationalistista kehitystä, jonka mukaan Venäjällä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa omia intressejään voimatasapainon ylläpitämisen kautta. Toisaalta se vahvistaisi Euroopan kykyä eristää Venäjä. Näin halukkuus tehdä Averren toisen vaihtoehdon vaatimia diplomaattisia ponnisteluita heikkenisi, ainakin Länsi-Euroopan maissa, joita Venäjän voimapolitiikka ei kosketa yhtä läheisesti.

Suomen (ja Ruotsin) tilanne pelotteeseen ja voimatasapainoon perustuvassa turvallisuusmallissa olisi kuitenkin heikko, sillä sekä Eurooppa että Yhdysvallat joutuisivat tekemään asiakeskeisiä sopimuksia Venäjän kanssa, joihin mitä luultavimmin liittyisi (implisiittisiä) kompromisseja Venäjän etupiiristä. Tämä näkyy jo nyt Baltian maiden turhautumisessa Naton kyvyttömyyteen ja/tai haluttomuuteen estää hybridivaikuttamista heihin ja monen länsieurooppalaisen maan varauksellisuudessa tukea muita Nato-maita sotilaallisesti. Kysymysmerkiksi jää myös, miten Yhdysvallat priorisoi tulevaisuudessa myönnytyksiä Euroopassa verrattuna myönnytyksiin Aasiassa.

Vaikka voimatasapainoon perustuva turvallisuusjärjestys onkin ollut tehokas välttämään suurkonflikteja, se on samalla tehnyt matalan intensiteetin konflikteista todennäköisempiä. Tästä esimerkkinä ovat Venäjän hybridivaikuttamisen taktiikat. Onkin kyseenalaista, millä tavalla Naton konventionaaliset sotavoimat lisäisivät Suomen puolustuskykyä hybridivaikuttamista vastaan, ottaen huomioon, että Naton VJTF-joukkojenkin käyttö vaatisi suhteellisen hitaan kansainvälisen poliittisen prosessin, jonka lopputulos harmaan alueen vaikuttamiskeinoja vastaan on epävarma. Vaikuttaa siltä, että Suomen puolustuskyky hybridivaikuttamiskeinoja vastaan olisi parempi ilman Natoa, kiitos nykyisen laajan turvallisuusajattelun.

Se, mitä Nato-jäsenyys kiistatta tarjoaa Suomelle, on merkittävästi suurempaa pelotetta suurkonfliktin varalle. Kysymys kuitenkin kuuluu, aiheuttaako Venäjä Suomen suvereniteetille tänään niin suuren uhan, että sen maksimaalinen turvaaminen Natoon perustuvan pelotteen avulla kannattaa, vaikka se lisäisi vastakkainasettelua ja Suomen haavoittuvuutta hybridivaikuttamiselle sekä heikentäisi mahdollisuutta luoda Euroopan ja Venäjän välille yhteisiin normeihin ja instituutioihin perustuvaa turvallisuusjärjestystä?