Kun presidentti Joe Biden vannoi virkavalansa tammikuussa 2021, monet Yhdysvaltojen eurooppalaiset kumppanit hengähtivät helpotuksesta. Neljä vuotta Donald Trumpin hallintoa oli koettu Euroopassa kuormittavana erityisesti siksi, että transatlanttisista suhteista tuntuivat tyystin kadonneen ennakoitavuus ja luottamus. Bidenin voitto presidentinvaaleissa oli helpotus Atlantin tällä puolen, ja odotukset suhteiden paranemisesta olivat korkealla.

Satana ensimmäisenä päivänään presidenttinä Biden on korostanut liittolaisten ja kumppaneiden merkitystä Yhdysvalloille ja  julistanut Amerikan paluuta kansainväliseen politiikkaan. Alkuinnosta huolimatta varovaista toppuuttelua on kuitenkin kuulunut Atlantin molemmin puolin. Yhdysvallat, Eurooppa ja koko maailma ovat muuttuneet paljon neljässä vuodessa. Siksi haikailu ”vanhojen hyvien aikojen” perään ei kannata, vaan transatlanttisissa suhteissa on syytä lähteä kääntämään uutta sivua. Tulevien vuosien keskeisimmät kysymykset liittyvät yhteisen linjan löytämiseen suhteessa Venäjään ja Kiinaan sekä ikuisuuskysymykseen siitä, miten eurooppalaiset voisivat ottaa isomman vastuun omasta turvallisuudestaan ja puolustuksestaan. Nämä kaksi keskeistä teemaa ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa.

Amerikan paluu kansainväliseen politiikkaan

Biden ja hänen ulkoministerinsä Anthony Blinken ovat transatlantisteja, jotka uskovat monenkeskiseen maailmaan ja demokratian ja liberaalien arvojen kunnioittamiseen. Tämä ei ole jäänyt vain puheen tasolle, vaan Biden ja hänen ulkopoliittinen tiiminsä ovat osoittaneet sitoutumisensa transatlanttisiin kumppanuuksiin myös käytännössä. 

Ensimmäisessä ulkopoliittisessa linjapuheessaan Biden totesi, että kumppanit ja liittolaiset ovat Yhdysvaltojen tärkein voimavara, vaikka ei maininnutkaan erikseen eurooppalaisia tai transatlanttista yhteistyötä. Uusi presidentti perui Trumpin suunnitelmat vetää joukkoja Saksasta, jossa on edelleen noin 34 500 amerikkalaista sotilasta, ja sitoutui näin konkreettisesti Euroopan turvallisuuteen jatkossakin. Helmikuussa Biden osallistui ensimmäisenä istuvana Yhdysvaltojen presidenttinä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Samalla hän piti vuonna 2019 antamansa lupauksen Amerikan paluusta kansainväliseen politiikkaan ja vakuutti, että Yhdysvallat on sitoutunut transatlanttiseen turvallisuuteen ja Natoon. Bidenista tuli myös ensimmäinen Yhdysvaltojen presidentti, joka osallistui Eurooppa-neuvoston kokoukseen sitten vuoden 2009. Myös ulkoministeri Blinken vakuutti eurooppalaisille liittolais- ja kumppanuussuhteiden kestävyyttä vieraillessaan maaliskuussa EU:ssa ja Natossa.

Voidaan siis todeta, että sadan ensimmäisen vallassaolopäivänsä aikana Biden on palauttanut transatlanttisen yhteistyön jälleen kunniaan. Suhteet Eurooppaan tuskin tulevat kuitenkaan olemaan Yhdysvaltojen ulkopoliittinen prioriteetti tulevina vuosina, vaan Yhdysvaltojen huomio on tällä hetkellä pitkälti kotimaan politiikassa ja oman demokratiakriisin korjaamisessa. Ulkopolitiikassa keskeisimmät kysymykset puolestaan liittyvät valtakilpailuun Kiinan ja Venäjän kanssa. Tämä vaikuttaa myös transatlanttisten suhteiden luonteeseen tulevaisuudessa.  

Sadan ensimmäisen vallassaolopäivänsä aikana Biden on palauttanut transatlanttisen yhteistyön jälleen kunniaan.

Klikkaa twiitataksesi.

Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat tällä hetkellä jäiset. Biden ei ole edellisistä yhdysvaltalaisista presidenteistä poiketen pyrkinyt heti kautensa aluksi parantamaan maansa suhteita Venäjän suuntaan, vaan on jopa kutsunut presidentti Vladimir Putinia tappajaksi. Suhteet kiristyivät entisestään tänä keväänä Venäjän keskitettyä joukkoja lähelle Ukrainan rajaa. Lisäksi suhteita hiertää Bidenin hallinnon päätös asettaa uusia pakotteita Venäjää vastaan Aleksei Navalnyin tapauksen takia. EU oli asettanut jo edellisenä syksynä pakotteita korkea-arvoisia venäläisiä vastaan. Biden hallinnosta korostettiinkin, että yksi pakotteiden taustalla oleva syy oli osoittaa Yhdysvaltojen ja Euroopan yhtenäisyyttä Venäjän suuntaan.

Kiina-suhteissa sen sijaan ei ole ainakaan vielä havaittavissa samanlaista transatlanttista yhtenäisyyttä. Transatlanttiset suhteet kokivat uusia kolauksia jo ennen kuin Biden oli edes ehtinyt vannoa virkavalansa, kun EU solmi Kiinan kanssa investointisopimuksen vuosien neuvotteluiden jälkeen loppuvuodesta 2020. Yhdysvallat närkästyi tästä, sillä EU ohitti uuden hallinnon pyynnöt lykätä sopimuksen allekirjoittamista. Laajalti huomiota herättänyt investointisopimus voidaan tulkita unionin haluksi vahvistaa riippumatonta kansainvälistä asemaansa, mutta samalla se osoitti, että amerikkalaisten ja eurooppalaisten on muodostettava mahdollisimman pian yhtenäinen linja Kiinan suhteen.

Ongelmana on, että eurooppalaisilla itselläänkin on hyvin erilaiset Kiina-politiikat, ja erityisesti Itä-Euroopan maat hyötyvät Kiinan valtavasta Vyö ja tie -hankkeesta. Bidenin hallinto totesi, että se ei oleta eurooppalaisten valitsevan Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä.  Samaan hengenvetoon se kuitenkin huomautti olevansa huolestunut siitä, kuinka Kiina pyrkii edistämään omia etujaan ihmisoikeuksien, toisten valtioiden ja kansainvälisen järjestyksen vakauden kustannuksella. Viesti näytti menneen ainakin osin perille, sillä helmikuussa kuusi itäistä EU-maata jätti saapumatta Kiinan isännöimään 17+1 –kokoukseen. Tämä oli nöyryytys Kiinalle ja presidentti Xi Jinpingille, mutta osoitus Yhdysvalloille, kenen rinnalla eurooppalaiset seisovat. Yhtenäisemmän Kiina-linjan muodostumisesta saattaa viestiä myös Yhdysvaltojen ja EU:n yhdessä asettamat pakotteet korkea-arvoisia kiinalaisia virkamiehiä vastaan. Pakotteiden taustalla ovat uiguuriväestöön kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset Xinjiangin maakunnassa. 

Euroopan puolustuksen tulevaisuus on tasapainottelua

EU-maat päättivät vuoden 2020 lopulla, että jatkossa myös EU:n ulkopuoliset maat voivat osallistua Pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PRY) puitteissa toteutettaviin projekteihin. Yhdysvallat ilmaisi pian Bidenin valtaannousun jälkeen kiinnostuksensa osallistua sotilaallisen liikkuvuuden projektiin. Puolustusministeriön tiedottajan mukaan yhteistyö sotilaallisen liikkuvuuden parissa olisi olennainen askel kohti tiiviimpää Yhdysvaltojen ja EU:n välistä yhteistyötä. Yhdysvaltojen osallistuminen PRY-projekteihin voisikin parhaimmillaan toimia uudenlaisena transatlanttisena turvallisuus- ja puolustuspoliittisena yhteistyöfoorumina ja osoituksena Yhdysvalloille, että tiiviimpään eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhön tähtäävät hankkeet eivät ole suunnattu Yhdysvaltoja vastaan.

Bidenin hallinto on siis osoittanut sanoin ja teoin, että Yhdysvallat on halukas kääntämään uuden sivun transatlanttisissa suhteissa. Euroopasta sen sijaan ei näytä löytyvän yhtenäistä näkemystä siitä, mihin suuntaan transatlanttisia suhteita ja toisaalta eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa pitäisi jatkossa viedä. Yksi keskeinen ongelma on, että Eurooppa on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Koronaviruspandemia on tuonut eurooppalaisten sisäiset kiistat etusivun uutisiksi, mutta erimielisyydet erityisesti turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ympärillä ovat pidempiaikaisia. 

Yksi keskeinen transatlanttisen yhteistyön ongelma on, että Eurooppa on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin yhtenäinen.

Klikkaa twiitataksesi.

Krimin miehitys, Trumpin valinta presidentiksi ja Ison-Britannian päätös erota Euroopan unionista olivat monessa mielessä herätys Euroopalle. Näiden tapahtumien seurauksena EU on ottanut monta askelta kohti tiiviimpää yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, mutta valitettavan iso osa ajasta on mennyt myös kinasteluun siitä, mitä esimerkiksi eurooppalaisella strategisella autonomialla tarkoitetaan ja mihin sillä pyritään. Yhden keskeisimmän jakolinjan toisessa ääripäässä ovat ne, jotka korostavat Natoa Euroopan ensisijaisena turvallistuusinstituutiona ja panostavat ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan suhteisiin Yhdysvaltojen kanssa. Tähän leiriin kuuluvat esimerkiksi Iso-Britannia, Tanska ja monet Itä-Euroopan maat. Toinen ääripää puolestaan – moottorinaan Ranskan presidentti Emmanuel Macron – ajaa itsenäisempää eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja pyrkii vähentämään riippuvuutta Yhdysvaltojen tuesta.  

Transatlanttisten suhteiden tulevaisuutta ei kuitenkaan tarvitse valita näiden kahden ääripään väliltä. Strategisen autonomian tavoittelu ei tarkoita, että Euroopan pitäisi sivuuttaa pitkäaikainen kumppaninsa ja pärjätä yksin. Toisaalta vankimpien strategisen autonomian kannattajien olisi hyvä muistaa, että tiiviiden transatlanttisten suhteiden ylläpitäminen ei tarkoita, että Euroopan pitäisi hylätä tavoitteensa aiempaa itsenäisemmästä turvallisuuspoliittisesta asemasta. Kyse on ennen kaikkea tasapainon ja yhteisen linjan löytämisestä.

Euroopan strategisesta autonomiasta ja transatlanttisista suhteista keskusteltaessa ei voida ohittaa erityisesti Natossa vuosikymmenien ajan jatkunutta taakanjakokeskustelua. Biden jatkanee muillekin amerikkalaisille presidenteille tuttua linjaa ja vaatii eurooppalaisia kumppaneita panostamaan enemmän omaan turvallisuuteensa ja puolustukseensa. Bidenin hallinto ei kuitenkaan ole nostanut taakanjakoa keskeiseksi aiheeksi  esimerkiksi ensimmäisillä Euroopan vierailuillaan ainakaan julkisesti. 

Taakanjakokeskustelu kävi Trumpin kaudella kuumana, mutta rajoittui pitkälti puolustusbudjettien tarkasteluun ja siihen, mitkä Nato-maat käyttävät yhteisen tavoitteen mukaisesti vähintään kaksi prosenttia BKT:stään puolustukseen. Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuus on kuitenkin kiinni monesta muustakin asiasta kuin siitä, saavuttavatko eurooppalaiset tämän tavoitetason. Ulkoministeri Blinken on korostanut, että taakanjakoa täytyy jatkossa tarkastella paljon laajemmasta näkökulmasta ja ottaa huomioon, että Nato-maat kantavat vastuuta eri tavoin. Ensimmäisten kuukausien perusteella Bidenin hallinnon huomio ei siis näytä rajoittuvan ainoastaan eurooppalaisten puolustusbudjettien kokoon, vaan myös siihen, mitä tällä rahalla saadaan aikaiseksi. 

Transatlanttiset suhteet kaipaavat luottamusta ja uudenlaista johtajuutta

Bidenin ensimmäistä sataa päivää presidenttinä voisi kuvailla usean samanaikaisen tulipalon sammuttamiseksi. Uuden hallinnon keskustelut ja tapaamiset EU:n, Naton ja yksittäisten valtioiden edustajien kanssa ovat keskittyneet pitkälti vakuutteluun siitä, että Yhdysvallat on edelleen sitoutunut yhteistyöhön ja kumppanuteen eurooppalaisten kanssa. Yhdysvaltojen symbolinen ja konkreettinen tuki on tärkeää, mutta toisaalta Euroopassa myös toivotaan, että Yhdysvallat kannustaisi eurooppalaisia kehittämään itsenäisempiä kyvykkyyksiä ja voimavaroja, eikä tarkastelemaan tällaista kehitystä Yhdysvaltojen asemaa uhkaavana toimintana.

Yksi suurimmista haasteista transatlanttisten suhteiden tulevaisuudessa on johtajuuden uudelleenlöytäminen ja luottamuksen palauttaminen. Puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa Biden sanoi Yhdysvaltojen olevan valmis tekemään töitä ansaitakseen jälleen johtajuuden transatlanttisissa suhteissa. Tällainen viesti otettiin varmasti monessa eurooppalaisessa pääkaupungissa mielellään vastaan, mutta toisaalta käsitykset transatlanttisesta johtajuudesta kaipaavat päivitystä.

Transatlanttisten suhteiden haasteena on johtajuuden uudelleenlöytäminen ja luottamuksen palauttaminen.

Klikkaa twiitataksesi.

Bidenin presidenttiys on hengähdystauko eurooppalaisille, mutta ei ole lainkaan mahdotonta, että seuraava Yhdysvaltojen presidentti ottaisi jälleen tiukemman linjan erityisesti sen suhteen, kuinka paljon eurooppalaiset kantavat vastuuta omasta puolustuksestaan. Siksi transatlanttisten kumppaneiden on uudistettava työnjakoaan ja käsitystään johtajuudesta. Euroopan on otettava enemmän operationaalista vastuuta ja riskejä vastineeksi amerikkalaisten sotilaallisesta tuesta, ja toisaalta Yhdysvaltojen on kannustettava eurooppalaisia tekemään uudistuksia ja omaksumaan enemmän johtajuutta omassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan.

_____

Kirjoittaja: Heljä Ossa

Editointi: Ulla Henttonen, Tuulikki Olander 

Kielenhuolto: Matti Marjamäki