Salamurhan uhriksi joutunut palestiinalais-libanonilainen toimittaja ja historioitsija Samir Kassir pohti hieman ennen kuolemaansa arabimaailman tilaa ja sen historiaa. Uuden vuosituhannen alun tapahtumat ja ilmiöt värittävät tekstiä vahvasti, mutta hänen näkemyksensä arabien historiasta ovat edelleen kiinnostavia.

14. helmikuuta 2005 pommi-isku surmasi Libanonin entisen pääministerin Rafik al-Haririn, joka vastusti Syyrian ylivaltaa Libanonissa. Salamurha johti suuriin mielenosoituksiin. Seetrivallankumouksena tunnetun tapahtumaketjun seurauksena Syyrian joukot vetäytyivät lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen miehityksen jälkeen Libanonista, jonne ne olivat tulleet vuonna 1976 Libanonissa käydyn sisällissodan verukkeella.

Syyrian vetäytymisestä huolimatta presidentti Bašar al-Assadin läsnäolo maassa tuntui vielä pitkään, kun moni Syyriaan kriittisesti suhtautuva poliitikko ja intellektuelli koki al-Haririn kohtalon. Ensimmäisten joukossa oli toimittaja ja historioitsija Samir Kassir (1960–2005).

Kassir kuoli 2. kesäkuuta 2005 tehdyssä autopommi-iskussa. Vajaa vuosi ennen kuolemaansa hän julkaisi puhuttelevan ja provosoivan esseen Considération sur le malheur arabe. Arabimaailman tilaa käsittelevä kirja on käännetty usealla kielelle, ja englanniksi se on julkaistu nimellä Being Arab.

Olla arabi

Ei ole mukava olla arabi näinä päivinä, aloittaa Samir Kassir 20 vuotta sitten ilmestyneen esseensä. Hän kysyy lukijalta retorisesti tarvitseeko väitettä edes perustella, sillä tilastot puhuvat puolestaan. Laaja lukutaidottomuus, taloudellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo, liikakansoitus ja aavikoituminen ovat vain osa arabimaailman epäkohdista. Hän ei kuitenkaan näe syytä vaipua epätoivoon, sillä historiasta löytyy esimerkkejä paremmistakin ajoista. Esimerkkeinä hän mainitsee kaksi ajankohtaa, joista toinen oli keskiajalla vallinnut arabien tai islamin kulta-aika ja toinen arabirenessanssiksi (nahda) kutsuttu aika 1800-luvulla. Erityisesti jälkimmäisen hän toivoo inspiroivan ihmisiä uudestaan.

Kirjoittaja tekee esipuheessaan selväksi, ettei hänen esseensä ole poliittinen ohjelma ja että hän kirjoittaa aiheesta oman taustansa kautta. Hän tunnustaa oman identiteettinsä kuuluvan rivien välissä. Essee on hänen mukaansa sekulaarin arabi-intellektuellin näkemys, ja sen olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa samasta taustasta tuleva asuinpaikastaan riippumatta. Kassir itse opiskeli Ranskassa ja väitteli Paris-Sorbonnen yliopistossa Libanonin sisällissodasta. Hän oli tuottelias ja kirjoitti 19-vuotiaasta asti sekä arabiaksi että ranskaksi useisiin lehtiin, kuten An-Nahariin, L’Orient-Le jouriin ja Le Monde diplomatiqueen.

Ehkä kiinnostavinta esseessä on Kassirin tapa kritisoida historiakäsitystä, joka jakaa arabien historian kolmeen vaiheeseen eurooppalaisen esikuvan mukaisesti. Perinteisen näkemyksen mukaan antiikkiin vertautuvan arabien kulta-ajan jälkeen seurasi ”pitkä pimeyden aika” (asr al-Inhitat) ennen nahdaksi nimettyä taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallista murrosta. Tätä jakoa Kassir pitää vanhentuneena ja harmittelee myös historiallisen muistin puutteesta arabien keskuudessa.

Mystifioitu kulta-aika

Islamin alkuaikojen sokeaa ihailua Kassir pitää yhtenä arabien epäonnen lähteenä. Kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen suhtaudutaan vain sarjana epäonnistumisia, vaikka myöhempinäkin aikoina on ollut omia onnistumisia ja saavutuksia. Ajatus arabien historiasta, joka alkaa profeetta Muhammedista ja Koraanin laskeutumisesta, vaikuttaa ihmisten ajattelussa edelleen. Kassir haluaa riisua arabien historian uskonnollisesta verhostaan kiistämättä kuitenkaan islamin alkuaikojen merkitystä siinä.

Viime vuosikymmenien aikana tehty tutkimus on osoittanut, että islamia edeltänyt tietämättömyyden aika (jahiliyyah) ei ollut niin hämärä ja muusta maailmasta eristäytynyt kuin on ajateltu. Roomalaisen kulttuurin vaikutus näkyi vahvasti Arabian niemimaan pohjoisosassa, joka oli myös roomalaisen keisarin synnyinseutua. Nomadististen soturiesi-isien myytistä tulisi Kassirin mukaan päästä eroon, ja tästä ovat suomalaisetkin tutkijat huomauttaneet.

Kaksi oleellista aspektia 700-luvulta 1200-luvun puoliväliin jatkuneen kulta-ajan menestykseen olivat arabien kohtaama kansainvälinen ympäristö sekä siitä seurannut kulttuurien synteesi. Kassirin mukaan on haitallista, etteivät arabit halua tunnustaa muiden kansallisuuksien panosta tämän ajan saavutuksissa. Hän ei myöskään pidä ristiretkiä ja Bagdadin hävitystä seuranneita vuosisatoja niin synkkinä kuin arabinationalistit ovat halunneet ne esittää. Kassir pitää mahdollisena, että menneisyyden loistosta häikäistyy niin pahasti, ettei näe enää muuta sen jälkeistä.

Arabien tai islamin kulta-aikaa Kassir kutsuu kiistatta yhdeksi kukoistavimmista aikakausista ihmiskunnan historiassa, ja kritiikin säilä sivaltaakin orientalisti Bernard Lewisia (1916–2018), joka ottaa tämän aikakauden lähtökohdaksi, kun kysytään mikä meni pieleen. Myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa vallitsee hyvin usein diskurssi, jossa keskiajan suuruuden päivistä hypätään suoraan Lähi-idän nykypäivän ongelmiin.

Ajattelutapa, jossa syitä arabimaailman huonoon jamaan lähdetään etsimään vuosisatojen takaa tuntuu Kassirista kummalliselta. Osmanien valtakunnassa 1800-luvulla alkanut modernisaatio muutti Lähi-itää muutamassa vuosikymmenessä, ja rautatien, lennättimen, sähkön sekä höyryvoiman kaltaiset teknologiset saavutukset otettiin käyttöön lähes samaan aikaan Välimeren pohjois- ja eteläpuolella. Lisäksi arabimaailmassa tunnettiin 1800-luvun eurooppalaista keskustelua ja ajatusvirtauksia aina evoluutioteoriasta sosialismiin ja feminismiin.

Unohdettua aikakautta etsimässä

Perinteisen historiakäsityksen mukaan 1800-luvulla syntyneelle arabirenessanssille antoi lähtölaukauksen Napoleonin sotaretki Egyptiin. Ranskalaisten vetäydyttyä Kreikan Kavalassa syntynyt albaanikomentaja Muhammad Ali Paša saapui joukkoineen Egyptiin, ja samalla muuttui Lähi-idän historia peruuttamattomasti. Muhammad Ali laittoi liikkeelle Egyptin modernisaatioprojektin, ja vuosisadan kuluessa Osmanien valtakunnan asukkaiden intensiiviset kohtaamiset eurooppalaisten kanssa johtivat sosiaalisiin ja kulttuurisiin mullistuksiin niin hyvässä kuin pahassa.

Kassir korostaa, että toisin kuin eurooppalainen renessanssi, nahda ei kummunnut uudelleen löydetystä menneisyydestä. Se oli oman aikakautensa ilmiö, jonka juuret olivat valistuksessa ja Ranskan vallankumouksessa. Aivan kuten keskiajalla, 1800-luvulla eri etnisten ryhmien edustajat antoivat oman panoksensa tähän kehitykseen, eikä nahda olisi toteutunut ilman Osmanien valtakunnan monikulttuurista luonnetta.

Nahdan katsotaan aikakautena päättyneen ensimmäisen maailmansodan myötä, mutta Kassirin näkemyksen mukaan sen henki ja asenne jatkuivat pidempään aina 1970-luvulle asti. Maailmansotien välisenä aikana nahda ei rajoittunut enää kirjoittamiseen, vaan se laajeni kuvataiteeseen, musiikkiin, teatteriin ja elokuvaan, joista viimeistä Kassir pitää merkittävimpänä.

Egyptin italialaisyhteisö toi 1920-luvulla elokuvan egyptiläisten tietoisuuteen, mikä muutti muun muassa arabimaailman naiskuvaa. Naisohjaajia ei vielä ollut mainittavasti, mutta merkittäviä naispuolisia elokuvatuottajia kylläkin. Kassir sanoo elokuvan kuvaavan parhaiten arabimaailmaa ja sen kokemia muutoksia yhteiskunnassa, eikä sen lähtemätön vaikutus ole poliittisista tai uskonnollisista trendeistä huolimatta koskaan lakannut.

Kassirin mielestä on outoa, kuinka nahda saavutuksineen saa arabien historiassa paljon pienemmän merkityksen kuin jotkin muut kaukaisemmat tapahtumat. Menneisyyden puiminen ei ratkaise kaikki ongelmia, mutta historian uudelleenarviointi olisi hänestä paikallaan. Kassirin mukaan olisi mahdotonta liioitella hyötyjä, joita tämän ajanjakson sijoittaminen sille kuuluvalle paikalle arabien historiassa tuottaisi. Jos arabit eivät tee sitä, heidän suhteensa nykyaikaan vääristyy.

Reconsidération sur le malheur arabe

Voimme vain spekuloida, mitä melkein 20 vuotta sitten kuollut Kassir ajattelisi tänä päivänä. Viime vuoden tapahtumat Sudanista Gazaan tuskin olisivat jääneet mainitsematta esseen päivitetyssä versiossa.

Kassirin mukaan nykytila johtuu enemmän maantieteestä kuin historiasta. Arabimaailman epäonni oli olla ainoa kolonisoitu alue, joka kohtasi eurooppalaiset jo ennen kolonialismia. Tämä ei ole tuonut kovinkaan lämmintä suhdetta osapuolien välille – mutta toisaalta toiko kolonialismi sitä missään muuallakaan. Hän myös viittaa useamman kerran toiseuden käsitteeseen ja puhuu länsimaisesta katseesta, jota ei voi paeta. Uhrimentaliteetistaan arabien tulisi hänen mielestään kuitenkin päästä eroon.

Arabirenesanssin jälkeisen ajan ja Lähi-idän poliittisen syöksykierteen ruotiminen ansaitsisi ihan oman tekstinsä. Kassir ei jätä kritisoimatta Israelia ja Yhdysvaltoja tai mainitsematta arabijohtajien osuutta epäonneen. Esseen loppupuolella hän kertoo kuitenkin näkevänsä joitakin valonpilkahduksia. Pelastusta hän toivoo globalisaation myönteisistä puolista, jotka saattaisivat olla arabialaisen kulttuurin suuri mahdollisuus ja ulospääsy nykyisestä kriisistä.

Esimerkkinä hän mainitsee uusien medioiden läpimurron, joka on ehkä globalisaation arkipäiväisin ilmentymä. Esseen julkaisuaikaan internet saattoi Lähi-idässä olla vielä muutamien ihmisten etuoikeus, mutta sen mukanaan tuomat kulttuuri ja nopea tiedonvaihto kiersivät jo kovaa vauhtia ympäri maailman. Kassirin mukaan luovuuden ja kansainvälisten verkostojen tulisi luoda enemmän optimismia arabimaailmassa.

Toinen merkittävä ja positiivinen trendi on arabialaisen kulttuurin monimuotoistuminen ja leviäminen. Vielä 1800- ja 1900-luvuilla kulttuurituotanto oli keskittynyt vahvasti Egyptin ja Irakin väliselle alueelle, mutta nykyään näitä keskuksia on useita maailmanlaajuisesti. Emigroituneet arabitaiteilijat ovat päässeet osaksi kansainvälisiä rahoitus- ja yhteistyöverkostoja, ja vaikeuksistaan huolimatta arabikulttuuri on jo integroitunut osaksi maailmankulttuurin mosaiikkia.

Mikä sitten on arabimaailman nykytila? Kaikkihan riippuu näkökulmasta, ja ehkä kriisit ja sodat vievät mahdollisuuden nähdä asioiden positiiviset puolet. Aivan kuten arabit ovat erinäisistä syistä jälkeenpäin suhtautuneet negatiivisesti aikoihin, joina he elivät mamelukkien ja osmanien alaisuudessa. Kassirin mainitsemat globalisaation mahdollisuudetkin kun tuntuvat myös realisoituneen.

Vaikka Naguib Mahfouz on edelleen ainoa arabiaksi kirjoittanut kirjallisuuden nobelisti, joukko hänen veroisiaan vain odottaa Ruotsin akatemian tunnustusta. Huomionarvoista on myös, että jopa Kassirin parjaama Qatar rahoittaa nykyään merkittävästi arabialaisia naisohjaajia, ja arabialainen elokuva kilpailemassa maailman elokuvafestivaaleilla ei ole enää satunnainen tapaus vaan enemmänkin vakiintunut ilmiö. Varjopuolena ohjaajat kuitenkin kertovat kohtaamistaan ennakkoluuloista sekä toiveista nähdä eksotisoitu tai jopa fetissoitu versio arabeista.

Syvempi ymmärrys arabimaailmasta ja sen historiasta ei olisi yhtään huonompi ajatus. Pelkistetty kuva yli 400-miljoonaisesta ihmisryhmästä tuntuu väärältä, kun ajattelee pelkästään tässäkin tekstissä sanomatta jääneitä asioita. Keskustelu jatkuu niin arabimaailmassa kuin sen ulkopuolella, mutta lohduttomien uutiskuvien lisäksi löytyvän rikkauden ja monimuotoisuuden soisi kantautuvan myös pienten kielialueiden yleisöille.