Poikkeustilanteet voivat edellyttää valtioilta poikkeuksellisia toimenpiteitä, jotka vaikuttavat perusoikeuksiin. Koska hybridihyökkäykset ovat monimuotoisia ja vaikeasti määriteltäviä, on selkeän juridisen ja poliittisen reagoinnin kehittäminen haastavaa. Tarvitaan julkista keskustelua ja läpinäkyvää viestintää, jotta kansalaiset ymmärtävät oikeuksiensa rajoitukset ja niiden perustelut. Lisäksi yhteistyö kansalaisyhteiskunnan kanssa ja resilienssipolitiikka voivat vahvistaa demokraattisten valtioiden kykyä selviytyä ja toipua hybridiuhista.

Valtio-opin perimmäisiä kysymyksiä on ollut yksilön oikeuksien ja valtion määräysvallan välinen raja. Kuinka paljon valtio voi kaventaa ihmisten liikkumatilaa esimerkiksi turvallisuuteen vetoamalla? Yksilöille määriteltyjä oikeuksia pyritään länsimaisissa oikeusvaltioissa kunnioittamaan kaikissa tilanteissa ja niitä voitaneen paikoin pitää jopa kyseenalaistamattomina.

Tilanne voi kuitenkin muuttua merkittävästi, kun turvallisuus sitä vaatii. Koronakriisi osoitti, että erilaiset poikkeustilanteet voivat edellyttää ihmisten perusoikeuksien rajoittamista. Olkoon kyse sitten kaikille yhdenvertaisesti kuuluvista oikeuksista, kuten elinkeinonvapaudesta tai liikkumisvapaudesta, poikkeusolosuhteet voivat tarkoittaa poikkeuksellisia menettelytapoja.

Näistä poikkeusoloista kenties selkein esimerkki on sotatila. Sodan ja rauhan välinen jako ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ja rajan hämärtyminen vaikeuttaa poikkeusolon tunnistamista. 

Hybridiuhka, hybridisota vai hybridihyökkäys  – vaikeammin määriteltävä, kuin arvaammekaan?

Konfliktien monimutkaistuessa perinteinen jako sotaan ja rauhaan on kaivannut rinnalleen termistöä, joka on auttanut tutkimaan ja käsittelemään tilanteita sodan ja rauhan välimaastossa. 

Hybridiuhat  ovat keinovalikoimiltaan laajoja ja vaikeasti tunnistettavia tapoja aiheuttaa kohdemaassa tai kansainvälisessä toimijassa painetta, vahinkoa, epävarmuutta ja epävakautta. Lisäksi ne ovat haastavasti määriteltävissä. Tämän myötä hybridiuhat aiheuttavat myös hankalasti vedettävän rajan sille, milloin valtion on mahdollista esimerkiksi kansalliseen turvallisuuteen nojaten, rajoittaa perusoikeuksia. Hybridiuhat kattavat erilaisia toimintoja. Osa niistä on eri valtioiden välistä aseellista voimankäyttöä tai muuta toimintaa, jonka voi rinnastaa aseelliseen voimankäyttöön. Hybridiuhka käsitteenä antaa mahdollisuuden erotella ja tunnistaa hybridisodankäynnin toimia. Samalla myös hybridisodankäynnin toteutumisen potentiaalia, erityisesti puolustautumistarpeen osalta, on mahdollista tutkia hybridiuhka-käsitteen avulla. 

Vaikka sotiin on aina sisältynyt moninainen keinovalikoima, joilla on tuettu konventionaalista eli aseellista sodankäyntiä,  Frank G. Hoffmann kirjoittaa teoksessaan Conflict in the 21st Century: The Rise of Hybrid Wars, että hybridisota käsitteenä on noussut erityisesti 2000-luvun alkupuolella akateemisen tutkimuksen mielenkiinnon kohteeksi. Termillä on kuvattu monimuotoista epätoivottujen toimien ympäristöä kylmän sodan jälkeen, mistä ensimmäisenä malliesmierkkinä pidetään Hizbollahin ja Israelin välistä sotaa. Hybridisodankäynti näyttäisi vakiinnuttaneen paikkansa myös Ukrainan sotaa analysoitaessa. 

Hybridisodan käsite on muotoutunut ajan saatossa ja yhdistely keinovalikoima sotatilanteissa on ollut laaja jo ennen 2000-lukua. Vakoilu, informaatiovaikuttaminen tai kauppapakotteet ovat kuuluneet sotaan jo ennen hybridikäsitteiden yleistymistä. Hiski Haukkala esimerkiksi huomauttaa, että hybridisodankäynnin käsite on vanhan asian uudelleen nimeämistä. Haukkalan mukaan hybridisodankäynti ei ole uusi ilmiö, mutta sen merkitys on kasvanut globalisaation ja teknologisen kehityksen myötä. Nykyteknologia mahdollistaa erilaisten vaikutuskeinojen nopean käyttöönoton ja skaalaamisen. Haukkalan mukaan keskeinen haaste hybridisodankäynnissä on sen epälineaarinen ja epäselvä luonne, mikä tekee siitä vaikeasti havaittavaa ja ennakoitavaa.

Monia hybridisodankäynnin määritelmiä yhdistääkin eräänlainen epämääräisyys. Nato on kuvannut, että hybridisodankäynti sisältää “laajan valikoiman avoimia ja peiteltyjä sotilaallisia, puolisotilaallisia ja siviilitoimenpiteitä, joita käytetään hyvin integroidulla tavalla.” Kathleen Abbott kuvaa Krimin valloitusta ja siihen liittyvää hybridisodankäyntiä “ennennäkemättömän monimutkaiseksi ja koko 2000-luvun sodankäynnin kirjon kattavavaksi, räätälöidysti integroiduksi lähestymistavaksi.” Sen sijaan tutkimuskirjallisuudesta on haastavaa, kenties mahdotontakin löytää selkeää määritelmää sille, milloin hybridisodan raja ylittyy. Esimerkiksi Naton strategisessa konseptissa todetaan, että liittolaisia vastaan kohdistetut hybridioperaatiot saattavat täyttää aseellisen hyökkäyksen rajan ja käynnistää artikla 5:n käyttöönoton. Strategisessa konseptissa ei sen sijaan määritellä, mikä tällainen hybridioperaatio voisi olla, joka kyseisen prosessin käynnistäisi. Ja sama ongelma vaikuttaa olevan usein muulloinkin – ollaan yhtä mieltä siitä, että hybridiuhat ovat aikamme ilmiö ja niihin tulee vastata. Sen sijaan hyvin epämääräiseksi jää se, milloin hybridihyökkäys ylittää reagoinnin rajan.

Hybridivaikuttamisen uhkakuvat ja demokratioiden resilienssi

Ulkopoliittisen instituutin raportissa kuvaillaan, että erityisesti autoritaariset toimijat ovat pyrkineet kasvattamaan kansainvälistä vaikutusvaltaansa juuri hybridikeinoin. Autoritaariset toimijat hyödyntävät keinojen epäsymmetriaa – siinä, missä demokratioiden päätöksenteko on hidasta ja kansainvälisille sopimuksille perustuvaa, autoritaariset toimijat hyödyntävät niitä vastaan rajat ylittäviä, strategisia keinoja. Demokratioita määrittävät ominaisuudet eivät rajoita autoritaarisia toimijoita.

Demokratioiden keinot hybridiuhkien torjumiseksi ovat rajalliset. Kuten demokratioissa aina – yhteistyö, joka saattaa olla myös paikoitellen hidasta, on paras puolustus. Yhteistyön vahvistaminen yhteiskuntien ja hallitusten sisällä ja välillä, sekä tietoisuuden lisääminen hybridiuhista yleisesti auttaa jo vähän. Lisäksi tarvitaan medianlukutaitoa ja kriittisen infran suojaamista, ajantaisaisia lakeja sekä hyvää koordinaatiota eri viranomaisten välillä.

Hybridiuhkien vastinpariksi on 2000-luvulla nostettu myös resilienssi. Sillä tarkoitetaan  yleensä valtion kykyä a) sietää kriisejä ja ylläpitää toimintakyky niiden aikana ja b) palautua kriiseistä ja kehittyä kriisien aikana syntyneiden vahinkojen ja muiden kokemusten pohjalta.

Ulkopoliittisen instituutin raportissa kuvataan resilienssipolitiikaa “ennen kaikkea turvallisuushallinnan mallina, jonka kautta turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön monimutkaistumisen haasteeseen vastataan hajauttamalla turvallisuusvastuita ja -toimijuutta valtiotasolta kansalaisyhteiskunnalle, yksityiselle sektorille sekä ylipäätään lähemmäs niitä yhteisöjä, jotka todennäköisesti myös kohtaavat kompleksisten turvallisuusuhkien tuottamaa turvattomuutta omassa arjessaan.”

Kansalaisyhteiskunnan rooli ja viestinnän merkitys hybridivaikuttamisen torjunnassa

Viimeisin esimerkki tarpeesta vastata poikkeukselliseen tilanteeseen on rajaa koskeva poikkeuslaki. Tarkoituksena on ollut löytää keino vastata välineellistetyn maahantulon ilmiöön. Julkista debattia on käyty siitä, onko vuoden 2023 Venäjän toiminta Suomen itärajalla synnyttänyt poikkeustilanteen, jopa hybridihyökkäyksen. Vai onko kenties sittenkin kyseessä vain muutama sata rajalle pyrkinyttä turvapaikanhakijaa, mikä ei vaadi poikkeuksellisia toimenpiteitä. 

Vaikka valtio olisi tehnyt osansa välineellistetyn maahantulon hallinnassa, suuri osuus hallinnan toteutumisesta on syntynyt myös siitä, miten kansalaisyhteiskunta on tilanteeseen suhtautunut. Suomen itärajan tilannetta tarkasteltaessa kansalaisyhteiskunta on mielipidemittausten mukaan suhtautunut asiaan kahtiajakoisesti. Epäilemättä uhka on voinut tuntua erilaiselta riippuen kansalaisesta. Ikkunansa takaa turvapaikanhakijoita löytänyt kokenee tilanteen eri tavalla kuin iltapäivälehdestä asiasta lukeva. Toisaalta taas ne kansalaiset, jotka eivät pääse kulkemaan enää rajan yli sukulaistensa luo suhtautuvat siihen toisin kuin ne, joiden elämään rajan sulku ei vaikuttanut.

Hybridivaikuttamisen näkökulmasta Suomen valtiojohto pyrki reagoimaan tilanteeseen heti. Siinä onnistuminen vaatii kuitenkin suomalaisten luottamuksen ja hyväksynnän saavuttamista. Lähtökohdat ovat melko suopeat, sillä suomalaisten luottamus viranomaisiin ja hallintoon on ollut perinteisesti hyvällä tasolla. Samoin medialukutaitomme on kattavaa, mikä suojaa ulkoiselta informaatiovaikuttamiselta ja harhaanjohtavalta tiedolta.

Valtiojohdon tulisikin onnistua viestimään rajaa koskevan poikkeuslain tarpeesta selkeästi. Ulkoista turvallisuutta uhkaavissakin tilanteissa tulisi onnistua antamaan kansalaisille selkeät perusteet, joiden valossa heidän on mahdollista arvioida toimien tarvetta. Kun perusteet ovat kunnossa ja lainkäytön kohteet eli kansalaiset tietävät niin perusteet kuin selkeästi arvioidun poikkeusolojen keston, tulee tilanteista helpommin siedettäviä.

Hybridivaikuttamisen epätarkkuus ja kansalaisvapaudet

Hybridivaikuttamiselta suojautuminen ei tarkoita ainoastaan rajatilanteen vakautumista. Presidentti Sauli Niinistö totesi rajatilanteen alettua, että suomalaisten tulee valmistautua “monenmoiseen ilkeyteen” viitaten tällä idästä tuleviin uhkiin. Robert Blackwellin ja Jennifer Harrisin mukaan hybridihyökkäys voi sisältää esimerkiksi kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvia iskuja tai taloudellisia sanktioita. Ensimmäisestä suomalaiset saivat puheenaihetta, kun Suomen ja Viron välinen kaasuputki vaurioitui syksyllä 2023. 

Frank Hoffman on määritellyt hybridihyökkäykseksi myös pienimuotoiset sotilaalliset toimet, jotka on suunniteltu eskaloimaan tilannetta ilman avointa sodanjulistusta. Nato-maana Suomi on artikla 5:n turvatakuiden piirissä. Kuitenkin, kuten alussa todettiin, Naton strategisen konseptin mukainen määritelmä mahdolliset vastatoimet käynnistävästä hybridihyökkäyksestä on varsin lavea. Tulevaisuudessa onkin mahdollista, että koemme sotilaallista provokaatiota, joka ei ylitä vastareaktion kynnystä.

Aivan viimeisimpänä Venäjä on ilmoittanut kansainvälisten lakien venyttämisestä. Toukokuussa 2024 Venäjän puolustusministeriö ilmoitti, että se haluaa julistaa osan Suomenlahden itäosasta Venäjälle kuuluvaksi merialueeksi. Anne-Mari Slaughterin mukaan hybridihyökkäykset voivat kohdistua esimerkiksi kansainvälisiin instituutioihin, oikeusjärjestelmiin tai sopimuksiin. Tällaiset hyökkäykset voivat horjuttaa olemassa olevia kansainvälisen yhteistyön muotoja ja aiheuttaa epävakautta kansainvälisessä järjestelmässä. Hybridihyökkäyksissä voidaan hyödyntää kansainvälisen oikeuden heikkouksia esimerkiksi sopimuksia manipuloimalla.

Edellä kuvailluista hybridihyökkäysten muodoista yksilön vapauden rajoittamiseen liittyy tiukimmin verkossa tapahtuvaan hybridivaikuttamiseen vastaaminen. EU-tasoinen tekoälysääntely on astumassa voimaan ja tältä osin teknologinen kehitys on nopeaa ja yksilön oikeuksien kanssa haastavasti yhteen soviteltavaa. 

Koska näihin uhkakuviin varautuminen koskee myös kansalaisia ja heidän yksilönoikeuksiaan, tarvittaisiin asiasta myös julkista keskustelua. Avoin keskustelu kansalaisille selkeästi viestien selventäisi myös lain alaisille, milloin ja miten heidän oikeuksiaan on mahdollista kaventaa. Avoin keskustelu on myös yksi varautumisen välineistä. Epämääräinen hybridihyökkäys-termi ei epätarkkuudellaan vastaa moneenkaan kansalaisen kysymykseen, vaan vaatii jatkuvaa ja pitkäjänteistä viestintää päättäjiltä.

Kirjoittajat: Marika Helin, Mira Keränen