Reggae-musiikin historia, Jamaikan sisäpolitiikka ja kansainvälinen huumekauppa kietoutuvat yhteen Marlon Jamesin romaanissa. “A brief history of seven killings” on karibialaisen nykykirjallisuuden kuumiin nimiin kuuluvan Marlon Jamesin palkittu romaani, joka vie lukijan aikamatkalle 1970- ja 1980-luvun Jamaikalle Romaani pohjautuu tositapahtumiin, yöhön, jolloin reggae -laulaja Bob Marley joutui murhayrityksen kohteeksi. Jamesin mielikuvitus pyrkii paikkaamaan tähän tragediaan liittyvät virallisen historiankirjoituksen aukot. 

Trooppisen yön pimeydessä neljä palkkamurhaajaa murtautuu Jamaikan kuuluisimman henkilön, roots reggae -musiikin maailmantähden kotiin tarkoituksenaan tappaa hänet. Tästä saa Marlon Jamesin vuonna 2014 ilmestynyt romaani “A brief history of seven killings”, jossa lukijaa kuljetetaan Kingstonin slummeista Miamin kautta New Yorkin Brooklyniin. Köyhistä oloista maailman maineeseen ponnistanutta laulajaa ei kirjassa mainita nimeltä, mutta kirjailija Jamesin mukaan hahmon esikuvana on ollut Bob Marley, jota ammuttiin Hope Roadin kodissaan Kingstonissa vuonna 1976. Jamaikalaissyntyisen Marlon Jamesin kolmas romaani on ensimmäinen arvostetun Man Booker -kirjallisuuspalkinnon voittanut jamaikalaiskirjoittajan teos. Romaanissa kuvattu 1970-luvun lopun hiljattain itsenäistynyt Jamaika ei ole tarttuvien rytmien ja letkeiden vibojen lomasaari vaan sisällissodan partaalle ajautunut valtio, jonka mainetta tahrasi Kingstonin huumejengien väkivalta ja äärimmäinen köyhyys. 

Kirjan parasta antia on Jamesin luomat henkilöhahmot, jotka ovat vähintään yhtä värikkäitä kuin heidän kutsumanimensä. Kirjan sivuilla seikkailevat muiden muassa Shotta Sheriff, Funky Chicken, Tony Pavarotti, Funny Boy ja Dishrag. Slummien epätoivoinen köyhyys henkilöityy huumeriippuvaiseen teinipoika Bam-Bamiin, joka omistaa vain yhdet kalsarit, ja on pienestä pitäen joutunut todistamaan silmitöntä väkivaltaa. Keskiluokkaista jamaikalaista edustaa kirjan päähenkilön eli Laulajan yhden yön suhde Nina Burgess, joka muuttaa nimeä tarinan edetessä. Hän kehittelee erilaisia strategioita toimeentulon ja turvallisen elämän saavuttamiseksi päätyen lopulta monen muun jamaikalaisen tapaan siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, mutta ei pääse sielläkään väkivaltaa pakoon. Mukana on myös utelias amerikkalaistoimittaja Alex Pierce, joka tulee vahingossa vedetyksi mukaan tapahtumiin.

Kaunokirjallisen meriitin lisäksi kirja auttaa ymmärtämään Jamaikan väkivaltaista lähihistoriaa jälkikolonialistisen maailmanjärjestyksen ja kylmän sodan kontekstissa, sekä sitä, kuinka crack-kokaiinin ympärillä pyörivä huumekauppa levisi Jamaikalta Yhdysvaltoihin. Romaanissa on paljon kytköksiä tosielämän tapahtumiin, mutta kirjailija itse kommentoi tapahtumien todenperäisyyttä jamaikalaista sanontaa lainaten: “if it no go so, it go near so”. 

Kirjaa lukiessa tekee mieli googlailla ja etsiä yhteyksiä kirjan tapahtumien ja tosielämän välillä. Yksi keskeisistä henkilöhahmoista on fiktiivisen Storm Posse -huumekartellin johtaja Josey Wales. Kirjassa Storm Posse liittoutuu kolumbialaisen huumekartellin kanssa hallitakseen Miamin huumekauppaa, ja ulottaa lopulta lonkeronsa New Yorkin Brooklyniin asti. Storm Possen tarina perustuu ilmeisesti 1960-luvun Kingstonin Tivoli Gardens -slummissa muodostuneeseen Shower Posseen (Jamesin romaanissa slummin nimi on Copenhagen City). Joseyn tarina rinnastuu Jamaikan operaatioita Shower Posse -jengiä hallinneeseen gangsteriin nimeltä don Lester Lloyd Coke. Jengin väkivaltaisuutta kuvastaa sen nimi ”Shower” (suom. suihku), joka tuli heidän tavastaan ”suihkuttaa” vihollisia luodeilla. Shower Posse hallinnoi New Yorkin ja Miamin crack-kauppaa ja piti Miamin latinoyhteisöä kauhun vallassa 1980-luvun puolivälissä.   

Romaanin gangsteri Josey on saanut asevarustelunsa Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:lta, jonka tavoitteena on horjuttaa sosiaalidemokraattisen pääministerin Michael Manleyn hallitusta, jonka läheiset suhteet Kuubaan eivät olleet Yhdysvaltojen mieleen. Tosielämässäkin Manley toimi Jamaikan pääministerinä vuosina 1972 – 1980 ja 1989 – 1992. Jamaikan itsenäistyttyä vuonna 1962 maan molemmat valtapuolueet, Jamaica Labor Party (JLP) ja People’s National Party (PNP), rahoittivat gangstereita kartuttamaan äänisaalistaan slummeissa. James tarjoaa tähän selityksen sivulla 152: Kingstonin väkirikkaiden slummien äänisaalis ratkaisi vaalit Kingstonissa ja Kingstonin äänet puolestaan takasivat vaalivoiton ja Jamaikan herruuden.  Sivustakatsojat joutuivat usein uhreiksi, kun eri puolueita edustavat jengit ottivat väkivaltaisesti yhteen. 

Faktapohjaa on myös sillä, että Bob Marley joutui jengien välisen kiistan välikappaleeksi. Hän oli Kingstonissa vuonna 1976 järjestetyn ilmaisen Smile Jamaica -rauhankonsertin takana ja sen pääesiintyjä. Ampumisvälikohtaus tapahtui ennen Smile Jamaica -konserttia Bob Marleyn kodissa. Luoti osui Bob Marleyn olkapäähän, mutta hänen vaimoltaan Rita Marleylta jouduttiin poistamaan luoti päästä ja Marleyn managerikin joutui sairaalahoitoon. Haavoistaan huolimatta Bob Marley lauloi vain muutama päivä ampumavälikohtauksen jälkeen Smile Jamaica-konsertissa 60 000 kuulijalle, mutta lähti heti konsertin jälkeen kahdeksi vuodeksi maanpakoon Lontooseen ja Bahamalle.

Romaanissa sivuttu poliittisten kiistakumppaneiden kädenpuristus tapahtui tosielämässä toisessa konsertissa, joka järjestettiin vuonna 1978. Koko reggae -historian kuuluisin konsertti, ”Kolmannen maailman Woodstockiksi” kutsuttu One Love Peace-konsertti. Woodstockin “rauhaa ja rakkautta” -aate oli kuitenkin melko kaukana tästä tapahtumasta, sillä äärimmäisen jännittyneen poliittisen tilanteen vuoksi konsertti vaati massiiviset turvajärjestelyt. Konsertin pääesiintyjiä olivat Bob Marley and The Wailers, mutta mukana oli myös monia muita reggae-musiikin huippunimiä ja kuulijoita oli 30 000. Historiallisen konsertista teki myös se, että sen aikana poliittiset vihamiehet, Michael Manley ja Edward Seaga (romaanin Peter Nasser) puristivat kättä lavalla. 

Kädenpuristus jäi historiankirjoihin, ja rauhankonserttia seurasi hetkittäinen rauhallisempi aika joka antoi jamaikalaisille pilkahduksen toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Romaanin juonen kannalta ei kuitenkaan ole merkityksellistä oliko konsertteja yksi vai kaksi, vaan se, miten monille tahoille konsertin tuoma rauhan ja Jamaikan kansallisen yhtenäisyyden mahdollisuus näyttäytyi uhkana, joka oli pystyttävä estämään.

Nimestään huolimatta teos ei ole mikään lyhyt tarina, vaan lähes 700-sivuinen tiiliskivi. Kertojia ja henkilöhahmoja on runsaasti, joten aina välillä on palattava kirjan alkusivujen listaukseen, jotta muistaisi kuka kukin on. James todellakin mässäilee väkivaltakohtauksilla, joita lukiessa herkemmällä lukijalla saattaa nousta joulukonvehdit kurkkuun. Ulkopolitiikasta kiinnostuneelle lukijalle kirja on kuitenkin oiva valinta pukinkonttiin, onhan sen keskiössä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n, Fidel Castroa vastustavien kuubalaisten ja kolumbialaisten huumekartellien sotkeutuminen Jamaikan sisäisiin asioihin. Jamesin kieli on rikasta ja tyyli vaihtelee henkilöhahmon mukaan muodollisesta viranomaisenglannista Jamaikan patois -slangiin. Kirjailija on taustatyönsä tehnyt, eikä pelkästään arkistoissa: virallisten lähteiden lisäksi häntä on epäilemättä inspiroinut Jamaikan rikas suullinen perinne: juorut, anekdootit ja ehkä jopa kummitusjutut, pääseehän kirjassa ääneen myös kuolleen poliitikon haamu. Jään odottelemaan kirjasta tekeillä olevaa suoratoistosarjaa, jossa toivottavasti myös reggae-musiikki pääsee kuuluville.

Kirjoittaja: Anna Virkama

Toimittaja: Viliina Kaikkonen

Kommentoija: Minja Sillanpää

Kielenhuolto: Hanna Lehto