Moderni orjuus voidaan jakaa karkeasti jaoteltuna kahteen: pakkotyöhön ja pakkoavioliittoihin. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) mukaan maailmassa on noin 50 miljoonaa ihmistä, jotka elävät modernissa orjuudessa huolimatta siitä, että YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ja useat muut kansainvälisen oikeuden instrumentit kieltävät orjuuden kaikissa muodoissa. YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin kuuluu pakkotyön ja modernin orjuuden päättäminen vuoteen 2030 mennessä.

Korkean tulotason maat houkuttelevat työvoimaa matalamman tulotason maista yhä enemmän ja enemmän. YK:n kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan maailmassa oli vuonna 2019 noin 169 miljoonaa vierastyöläistä (migrant worker). Vierastyöläisistä noin 24 % työskenteli Euroopassa, 22 % Pohjois-Amerikassa ja noin 14 % arabimaissa. Noin kolmannes maailman kaikista vierastyöläisistä on kotoisin Aasian ja Tyynenmeren alueelta. Sieltä tulee myös suurin osa niistä ihmisistä, jotka elävät modernissa orjuudessa, noin 15,1 miljoonaa ihmistä. 

Vuonna 2022 vierastyöläisten lähtömaihinsa lähettämien varojen eli kansainvälisten yksityisten tulonsiirtojen (remittances) arvo oli maailmanlaajuisesti yli 440 miljardia dollaria. Osassa vierastyöläisten lähtömaita tulonsiirrot ovat merkittävä osa bruttokansantuotteesta. Esimerkiksi Nepalissa tulonsiirtojen osuus BKT:sta oli vuonna 2022 noin 22,8% ja Tadzikistanissa jopa 50,9% BKT:sta. Vierastyöläisten tulonsiirrot eivät ole siis kansantalouden kannalta merkityksettömiä. 

Ulkomaisella työvoimalla on myös suuri merkitys vastaanottavien maiden kansantaloudelle. Myös Suomessa on todettu tarve ulkomaalaiselle työvoimalle. Petteri Orpon hallitusohjelman kirjauksen mukaan suomalaisten työmarkkinoiden mainetta parannetaan puuttumalla aktiivisesti ja ennakoiden työmarkkinoilla esiintyviin väärinkäytöksiin.

Vaikka vierastyöläiset ovat modernin orjuuden näkyvimpiä uhreja esimerkiksi Lähi-idässä ja Euroopassa, pakkotyötä ja modernia orjuutta harjoittavat myös valtiot. 

Valtiojohtoinen moderni orjuus

Yksityisten tahojen harjoittaman modernin orjuuden lisäksi myös valtiot harjoittavat orjuutta ja pakkotyötä. Valtiojohtoiseksi moderniksi orjuudeksi voidaan määritellä joukko erilaisia tilanteita, joissa valtion toimielimet tai viranomaiset ovat suoraan tai epäsuorasti mukana ihmisten pakkotyössä tai orjuuden ylläpitämisessä. Tämä voi tapahtua erilaisin keinoin, kuten lainsäädännön, viranomaisten painostuksen tai valtion tukemien yritysten toiminnan kautta. Tämänkaltaisessa orjuudessa yksilöiden vapaus ja oikeudet riistetään ja heidät voidaan pakottaa työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa ilman asianmukaista korvausta tai mahdollisuutta irtisanoutua. Määritelmä valtiojohtoisesta modernista orjuudesta on kuitenkin häilyvä, ja esimerkiksi joissain määritelmissä vankiloissa tapahtuva työ ja pakollisen asepalveluksena osana tapahtuva työ määritellään moderniksi orjuudeksi. 

Valtiojohtoista modernia orjuutta edustavat esimerkiksi Kiinan toimet Xinjiangissa uiguureita ja muita muslimivähemmistöjä kohtaan. Arviolta jopa miljoona Kiinan turkinsukuista uiguuria on suljettu Xianjiangin provinssissa uudelleenkoulutus- ja pakkotyöleireille. Uiguurien pakkotyö on vain yksi muoto sorrosta, jota Kiina harjoittaa esimerkiksi uskonnonvapauden rajoittamisen, pakkosterilisaation ja pakkoassimilaation lisäksi. Australian Strategic Policy Instituten mukaan  ainakin 82:n kansainvälisen brändin tuotantoketjut kytkeytyvät uiguurien pakkotyöhön. Tällaisia brändejä ovat muun muassa Apple, BMW, Huawei, Nike, Samsung, Sony ja Volkswagen.

Kiinan pakkotyöleireille ominaista on esimerkiksi työ ilman minkäänlaista palkkaa, huonot asuinolot ja kielto poistua alueelta sekä muutenkin rajoitetut mahdollisuudet yhteydenpitoon perheen kanssa. 

Kiinan lisäksi tunnettu esimerkki valtiojohtoisesta pakkotyöstä on Eritrea, jossa käytössä on rajoittamattoman pituinen kansallinen palvelus kaikille 18 vuotta täyttäneille kansalaisille. Käytännössä kansallinen palvelus koostuu lyhyehköstä asepalveluksesta ja sen jälkeisestä pakkotyöstä valtiojohtoisissa projekteissa. 

Eritrean hallinto on muuttanut toisen asteen koulutuksen tehokkaaksi värväyskanavaksi pakottaen kaikki toisen asteen opiskelijat, niin tytöt kuin pojatkin, suorittamaan viimeisen vuotensa Warsai Yekalo -lukiossa, joka sijaitsee armeijan koulutuskeskuksessa Sawassa, eristetyllä alueella maan länsiosassa lähellä Sudanin rajaa. Opiskelijat joutuvat osallistumaan pakolliseen sotilaskoulutukseen noin viiden kuukauden ajan heidän viimeisen toisen asteen kouluvuotensa aikana.

Eritrean lainsäädäntö rajoittaa kansallisen palveluksen keston 18 kuukauteen, mutta tosiasiassa palvelukselle ei ole useinkaan määrättyä loppupäivää. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch on raportoinut monien joutuvan palvelemaan siihen asti, että he täyttävät 50 tai 55 vuotta.  Monet eritrealaiset päättävät paeta maasta välttääkseen kansallisen palveluksen, mutta monet myös jättäytyvät tahallisesti luokalleen tai keskeyttävät koulun välttääkseen Sawan koulutuskeskukseen joutumisen. Monet tytöt valitsevat mieluummin aikaisen, mahdollisesti alaikäisenä solmitun avioliiton välttääkseen kansallisen palveluksen. 

Persianlahden vierastyöläiset ääriesimerkkinä

Persianlahden maiden vierastyöläisten kohtelua ja maiden kafala-järjestelmää voidaan pitää ääriesimerkkinä yksityisten tahojen harjoittamasta – ja valtion sallimasta – modernista orjuudesta ja siitä, millaisiin oloihin työntekijät voivat joutua parempaa toimeentuloa tavoitellessaan. Yhdysvaltalainen ajatushautomo Council on Foreign Relations on määritellyt kafalan sponsorijärjestelmäksi, jossa joko yksityishenkilö tai yritys saa täydellisen kontrollin työntekijän maahanmuutto- ja työntekijästatukseen liittyvistä seikoista. 

Kafalaa onkin usein kutsuttu moderniksi orjuudeksi. Kafalan piirissä olevien työntekijöiden passit voidaan takavarikoida, heidän liikkumistaan ja viestintää voidaan rajoittaa ja he joutuvat velkavankeuteen maksaessaan korkeita työnvälitykseen liittyviä kuluja. 

Järjestelmä juontaa juurensa arabialaiseen perinteeseen, jossa sukulaiset tai heimot vastaavat toistensa hyvinvoinnista ja suojelusta. Perinteisen arabialaisen perinteen ja nykyisten kafala-järjestelmän väliset erot ovat kuitenkin valtavat. Perinteinen termi kafala viittasi suhteisiin valta-asemassa olevan henkilön (kafeel) ja haavoittuvassa asemassa olevan tai suhteellisesti heikomman henkilön (makful) välillä, joissa kafeel otti oikeudellisen vastuun makfulista hyötymättä suhteesta. Tarkemmin sanottuna kafala tarkoitti ”takauksen antamista” (kuten yrityslainassa) ja ”huolenpitoa” (esimerkiksi huolehtimista orvoista lapsista). Perinteistä tulkintaa kafalasta vaihtoehtoisen hoivan muotona käytetään edelleen esimerkiksi adoptiotilanteissa.

Kafala-järjestelmän tarkoitus suojelun ja huolenpidon keinona on suurelta osin muuttunut nykyisin tarkoittamaan Persianlahden maissa tapahtuvaa siirtotyöläisten sortoa ja modernia orjuutta. Perinteisen ja nykyisten tarkoituksen väliset erot korostavat kolonialismin jälkivaikutuksia. Ensimmäinen esimerkki nykyaikaisesta kafalasta raportoitiin helmisukellusteollisuudessa 1920-luvulla Brittiläisen Bahrainin suojelualueella, josta se levisi myöhemmin muihin siirtokuntiin Persianlahden valtioissa. Bahrainissa siirtomaavallan viranomaiset käyttivät kafala-järjestelmää helpottaakseen siirtotyöläisten pääsyä työvoimapulasta kärsiville brittiomisteisille helmialuksille. Samalla pystyttiin kontrolloimaan, että kafeel otti oikeudellisen vastuun työntekijöistä. Useimmat helmisukeltajat olivat sitoutuneita alukseensa velan vuoksi ja alttiita hyväksikäytölle aluksella ollessaan. 

Alkuperäinen tarkoitus kafala-järjestelmällä oli suojella työntekijöitä ja työnantajia varmistamalla, että työntekijät saavat tarvittavan oleskeluluvan ja että heidän työolonsa ovat kohtuulliset ja turvalliset. Kuitenkin ajan myötä järjestelmässä on ilmennyt monia ongelmia, kuten hyväksikäyttöä, ihmiskauppaa, työntekijöiden oikeuksien loukkauksia ja epäoikeudenmukaisia työoloja.

Kafalan ongelmat nousivat julkisuuteen lännessä etenkin vuoden 2020 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen valmistelujen yhteydessä Qatarissa. Arvioiden mukaan jopa tuhansia vierastyöntekijöitä kuoli rakennustöissä. Qatar on ilmoittanut uudistavansa vierastyöläisiä suojelevaa lainsäädäntöä kisojen jälkeen, mutta esimerkiksi Human Rights Watch on raportoinut vierastyöläisten maksamattomista palkoista vielä Qatarin kisojen jälkeenkin.

Kahdenvälisten suhteiden kiristäjä

On selvää, että vierastyöläisten oikeuksien toteutumatta jääminen on aina yksilön kohdalla valtava taloudellinen ja henkinen taakka, mutta ääritilanteissa se on vaikuttanut maiden kahdenvälisiin suhteisiin. Vuoden 2018 Filippiinien ja Kuwaitin välillä syntynyt diplomaattinen kriisi johtui pääasiassa siirtotyöläisten olosuhteisiin liittyvistä ongelmista ja väärinkäytöksistä. Tämä kriisi kärjistyi erityisesti sen jälkeen, kun Filippiinien hallitus oli saanut raportteja filippiiniläisten siirtotyöläisten kohtaamista vaikeuksista ja väärinkäytöksistä Kuwaitissa.

Kriisin taustalla oli useita tapauksia, joissa filippiiniläiset kotiapulaiset ja muut siirtotyöläiset olivat kertoneet joutuneensa väärinkäytön, hyväksikäytön ja jopa kuoleman uhkaan Kuwaitissa. Erityisen järkyttävänä on pidetty vuonna 2018 ilmi tullutta tapausta, jossa filippiiniläisen kotiapulaisen ruumis löytyi pakastimesta Kuwaitissa. Kotiapulainen nimeltään Joanna Demafelis oli ollut kadoksissa yli vuoden ennen kuin ruumis löydettiin tämän työnantajien pakastimesta. Tämä tapaus sai Filippiinien viranomaiset reagoimaan voimakkaasti ja vaatimaan toimia siirtotyöläisten suojelemiseksi Kuwaitissa.

Tammikuussa 2018 Filippiinien presidentti Rodrigo Duterte päätti kieltää uusien siirtotyöläisten lähdön Kuwaitiin. Lisäksi Filippiinien hallitus vaati parempia työolosuhteita ja suurempaa suojaa filippiiniläisille siirtotyöläisille Kuwaitissa. Huhtikuussa 2018 Filippiinien Kuwaitin edustuston työntekijät pyrkivät pelastamaan filippiiniläisiä kotiapulaisia näiden työpaikoilta. Kuwaitin lakien vastaisen operaation seurauksena Filippiinien suurlähettiläs Renato Villa julistettiin persona non grataksi Kuwaitissa, ja Kuwait kutsui Filippiinien suurlähettiläänsä kotiin.

Suomikaan ei ole lintukoto

Myöskään Länsi-Euroopassa työvoiman, etenkään kielitaidottoman ulkomaalaisen työvoiman, tilanne ei ole ongelmaton. Suomessakin on uutisoitu muun muassa thaimaalaisten marjanpoimijoiden ja nepalilaisten ravintolatyöntekijöiden huonoista työoloista. Suomen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään otettiin vuonna 2023 yhteensä 326 uutta ihmiskaupan uhriksi joutunutta ihmistä. 

Yleisin ihmiskaupan muoto Suomessa on nimenomaan pakkotyö. Pakkotyötä esiintyi useilla eri aloilla, mutta esiin nousivat etenkin luonnontuotteiden poiminta (32 %), marjatilat (24 %), ravintola-ala (13 %), siivous (11 %), hyvinvointi (4 %) sekä puutarha-ala (4 %). Myös esimerkiksi ruokalähettien keskuudessa on esiintynyt kiskontaa, jossa on pakkotyön piirteitä. 

Maahanmuuttoviraston mukaan Suomessa pakkotyö ilmenee usein työnantajan ja työntekijän välisenä velkasuhteena sekä uhkailuna väkivallalla, karkotuksella tai ilmiannolla viranomaisille. Myös uhrin vapautta voidaan rajoittaa. Usein uhria on erehdytetty työsuhteen laadun osalta ja palkanmaksuun liittyy ongelmia.

Ulkomaisen työvoiman houkuttelu on yksi hallitusohjelmaan kirjatuista tavoitteista. Suomi joutuu kuitenkin kilpailemaan työvoimasta muiden kehittyneiden maiden kanssa, eivätkä kylmä ilmasto, korkea verotus ja Euroopan rasistisimpana pidetty ilmapiiri lisää Suomen vetovoimaa maana, johon tulla työskentelemään. Tähän yhdistettynä erilaiset raportit ulkomaisiin työntekijöihin kohdistuvista väärinkäytöksistä eivät ole omiaan lisäämään Suomen houkuttelevuutta. Orpon hallituksella onkin käsissään melkoinen tehtävä yrittäessään houkutella Suomeen osaajia ja samanaikaisesti ehkäistä työvoimaan kohdistuvia väärinkäytöksiä.

____

Kirjoittaja: Heidi Nihtilä

Kuva: Miro Johansson

Editointi: Anni Juusola, Omar Fasolah

Kielenhuolto: Matti Marjamäki