Toisen maailman sodan jälkeen liittoutuneet aloittivat Saksan jälleenrakentamisen. Saksan muutos kohti rauhanomaista ja oman historiansa ymmärtävää demokratiaa vei vuosikymmeniä ja piti sisällään paljon kompromisseja. Yhteiskunnallisen muutoksen hitauden ja epätäydellisyyden huomioiminen voi auttaa ymmärtämään nykyisiä jälleenrakentamisen haasteita muualla.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten tammikuun 27. päivänä liittoutuneet vapauttivat Auschwitzin tuhoamis- ja keskitysleirin. Tämän muistoksi tänä päivänä vietetään vuosittaista holokaustin uhrien muistopäivää. Saksan asevoimat antautuivat toukokuussa 1945, minkä jälkeen liittoutuneet – Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska – käänsivät katseensa sodan jälkeiseen aikaan ja uuden Saksan rakentamiseen. Liittoutuneet jakoivat ensin Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista kolme läntistä muodostivat vuonna 1949 Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan. Kun miehityssopimus raukesi vuonna 1955, Länsi-Saksa sai suvereniteetin ja maasta tuli myös Naton jäsen. 

Liittoutuneet, Länsi-Saksa ja myöhemmin myös yhdistynyt Saksa ovat toteuttaneet päätöksiä, jotka ovat tähdänneet niin natsismin hävittämiseen kuin rauhanomaisen, demokraattisen, taloudellisesti vakaan ja kansakunnaltaan yhtenäisen valtion rakentamiseen. Nyt vuosikymmenien jälkeen Saksa nähdään vakaana valtiona, joka voi jopa toimia esimerkkinä muille sodasta toipuville ja autoritaarisesta hallinnosta demokratiaan siirtyville valtioille. Jälleenrakennusprosessi kohtasi kuitenkin haasteita, ja kompromissit tuottivat vain osittaisia tuloksia. 

Liittoutuneet periaatteiden ja käytännöllisyyden puristuksessa

Heti toisen maailman sodan jälkeen liittoutuneet aloittivat oikeudenkäynnit sotarikollisia vastaan, päättivät sotakorvauksista sekä toimeenpanivat julkishallinnon ja virkamieskunnan puhdistukset natsi-ideologian hävittämiseksi. Vaikka Nürnbergin kansainvälinen sotarikostuomioistuin tuomitsi 19 natsia sodan ja holokaustin ajan tapahtumista, suurin osa hallinnosta, virkamieskunnasta tai sotarikoksiin osallistuneista ei myöhemminkään joutunut saksalaisen oikeuslaitoksen eteen vastaamaan teoistaan. Vuoteen 1949 mennessä saksalaiset oikeuslaitokset käsittelivät 4667 vastaajaa koskeneet haasteet, mutta oikeusjuttujen lukumäärä putosi nopeasti 50-luvulle tultaessa. Osittainen syy tähän oli vuosina 1949 ja 1954 hyväksytyt armahduslait, joiden ajateltiin mahdollistavan yhteiskunnalle uuden alun. 

Hallinnon ja virkamieskunnan puhdistukset kansallissosialismista alkoivat laajamittaisina, mutta kuihtuivat nopeasti. Yhdysvaltojen hallinnoimalla alueella käytettiin kyselyitä natsien löytämiseksi. Kyselyitä analysoitiin 1,39 miljoonaa maaliskuuhun 1946 mennessä, ja 620 617 ihmisen katsottiin olevan riski Saksan ideologiselle uudistumiselle. Tästä seurasi, että arvioiden mukaan kolmannes tai jopa kaksi kolmesta julkishallinnon työntekijöistä, yhteensä yli 330 000 henkeä, irtisanottiin tai heidän työsopimuksiaan ei uusittu. Nämä toimet haittasivat hallinnon ja talouden toimintaa, sillä ne aiheuttivat lisäkustannuksia amerikkalaisille sekä herättivät saksalaisissa vastustusta, joka ilmeni tukena tuomituille natseille ja heidän seuraajilleen. Yhdysvallat päätyikin lopulta asettamaan uuden lain, jonka mukaan vastuun määrää voitiin arvioida yksilöllisesti. Lisäksi uusi laki siirsi prosessin saksalaisille itselleen. Spruchkammern eli siviilioikeuselimet antoivat vastaajien todistaa oman syyttömyytensä naapurien ja ystävien lausuntojen tuella, mikä johti useiden vastaajien vastuun pienenemiseen tai vapautukseen kaikista seuraamuksista. Vain alle prosentti kyselyn täyttäjistä sai lopulta rangaistuksen. Yhdysvaltojen idealistista puhdistuspolitiikkaa sovellettiin vahvasti lievennettynä, mikä tarkoitti painopisteen siirtymistä rankaisemisen sijasta yksilöiden integroimiseen osaksi uutta hallintoa. Yhdysvaltojen linjamuutokseen vaikutti myӧs kiristyneet välit Neuvostoliittoon kylmän sodan alkaessa. 

Ranska ja Iso-Britannia lähestyivät puhdistuksia pragmaattisemmin alusta alkaen. Ajatuksena oli rajata toimet pienempään joukkoon, jotta oma sodan jäljiltä huonossa kunnossa oleva talous olisi suojassa. Neuvostoliiton alueella puhdistukset olivat puolestaan laajimmat, ja ne tähtäsivät antifasistisen agendan nimissä uuden neuvostomielisen eliitiin valtaannousuun. 

Systemaattisuuden puutteesta ja prosessien ongelmallisuudesta huolimatta julkishallinnon ja virkamieskunnan puhdistukset loivat syyn saksalaisille pitää kansallissosialistien kannatus vähintäänkin piilossa. Se muokkasi saksalaista yhteiskuntaa, mutta ei estänyt myöhempää kehitystä demokraattiseksi valtioksi. 

Systemaattisuuden puutteesta ja prosessien ongelmallisuudesta huolimatta julkishallinnon ja virkamieskunnan puhdistukset loivat syyn saksalaisille pitää kansallissosialistien kannatus vähintäänkin piilossa.

Klikkaa twiitataksesi.

Länsi-Saksa ottaa vastuuta toisen maailmansodan tapahtumista

Läntiset liittoutuneet tukivat holokaustin ja sodan uhrien terveydenhuoltoa, koulutusta ja eläkkeitä jo heti sodan jälkeen. Vastuu korvaustoimista ja omaisuuden palautuksista siirtyi saksalaisille kuitenkin nopeasti. Konrad Adenauer, Saksan liittotasavallan ensimmäinen liittokansleri, piti jo vuonna 1951 puheen, jossa hän vahvisti Saksan syyllisyyden ja vastuun natsihallinnon rikoksista sekä painotti saksalaisten velvollisuutta tarjota symbolisia ja konkreettisia korvauksia. Tämän pohjalta solmitun Luxemburgin sopimuksen velvoittamana Länsi-Saksa maksoi 14 vuoden aikana 3 miljardia saksan markkaa Israelille ja 450 miljoonaa juutalaisorganisaatioille, jotka tukivat Israelin ulkopuolella asuvia juutalaispakolaisia. 

Korvaussopimus oli epäsuosittu saksalaisten keskuudessa, koska se korosti kansalaisten yhteistä vastuuta toisen maailmansodan tapahtumista ja kyseenalaisti asian ympärille syntynyttä yleistä välttelyn kulttuuria. Moni halusi ennemminkin muistaa liittoutuneiden pommitukset ja miehityksen aiheuttamat ongelmat. Länsi-Saksan johtajat kuitenkin asettivat etusijalle maan talouskehityksen ja mahdollisuudet eurooppalaiseen talousyhteistyӧhӧn. Tämä selkeästi kannatti, koska ajanjakso muistetaan “Saksan talousihmeenä”. 

Länsi-Saksa jatkoi liittoutuneiden linjalla ja laajensi kotimaassa maksettavia korvauksia koskemaan ihmisiä, joita natsihallinto oli vainonnut etnisyyden, uskonnon tai ideologian perusteella. Tähän sisältyivät myös poliittiset vastustajat sekä pakolaiset ja karkotetut. Korvauksia maksettiin esimerkiksi juutalaisille, sosiaalidemokraateille ja kommunisteille, mutta vasta 80-luvulle tultaessa myös romani ja sinti -yhteisӧjen jäsenille. Joidenkin arvioiden mukaan Saksa on maksanut korvauksia ja hyvityksiä yhteensä 86,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria. 

Itä-Saksa kieltäytyi korvausvaatimuksista vedoten olemassaoloonsa uutena valtiona, joka ei ollut jatkumoa Saksan valtakunnalle. Itä-Saksassa asuville natsien vainojen uhreille maksettiin korvausten sijaan sosiaalitukia. Itä-Saksan talous kärsi pitkään myös Neuvostoliitolle maksetuista sotakorvauksista. 

Toisin kuin Itä-Saksa, Länsi-Saksa hyödynsi julkisia lausuntoja ja anteeksipyyntӧjä sekä kansainvälisesti että kansallisesti maksettavia korvauksia tukeakseen ulko- ja kauppapolitiikkaansa. Vakaa ja demokraattinen liittotasavalta onnistuikin muodostamaan tukevan sijan läntisenä kumppanina kylmän sodan ajan Euroopassa.   

Länsi-Saksa hyödynsi julkisia lausuntoja ja anteeksipyyntӧjä sekä kansainvälisesti että kansallisesti maksettavia korvauksia tukeakseen ulko- ja kauppapolitiikkaansa.

Klikkaa twiitataksesi.

Toisen maailmansodan muistelu ja holokaustin uhrien kunnioittaminen 

Vaikka valtionjohto käyttikin toisen maailmansodan muistoa strategisesti ulkopolitiikassa, Länsi-Saksa halusi edelleen unohtaa menneet ja katsoa tulevaisuuteen historiaansa vältellen. Länsi-Saksassa ei järjestetty virallisia holokaustin tai sodan muisteluseremonioita, koska niiden arveltiin antavan tilaa tunteikkaille ja epärationaalisille mielipiteille tai mahdollisesti paljastavan aatteellisen muutoksen vähyyden 50- ja 60-luvuilla. Tällä aikakaudella yksityiset muistot sodasta, kaatuneista ja menetyksistä erosivat vahvasti julkisesta puheesta, joka keskittyi menneisyyden jättämiseen taakse, jotta liittotasavalta voisi keskittyä uuteen tulevaisuuteen. Kollektiivista häpeää tai syyllisyyttä ei käsitelty, koska oikeudenkäynnit mahdollistivat vastuun kohdentamisen rajattuun määrään henkilöitä. 

Vaikka taiteilijat, kirjailijat ja julkiset ajattelijat kyseenalaistivat hiljaisuuden kulttuuria, vasta 60-luvun puolivälissä keskitys- ja tuhoamisleirejä alettiin kunnostaa ensimmäistä kertaa muistelu- ja museotoimintaa varten. Kehitys oli kuitenkin hidasta vielä seuraavan vuosikymmenen. Vasta 70-luvun lopusta alkaen, uuden sukupolven myötä, muistelukulttuuri muuttui ja keskittyi enemmän kuuntelemaan juutalaisselviytyjiä. Tällӧin myös kouluja ohjattiin opettamaan kansallissosialismista. Tämä kehitys näkyi selkeästi myös  presidentti Richard von Weizsäcken puheessa vuonna 1985.  Hän yhdisti ensimmäistä kertaa  saksalaisten erilaiset kokemukset toisesta maailmansodasta nivomalla yhteen sekä saksalaisten kärsimyksen että osallisuuden kansanmurhaan ja vainoihin. Vasta melkein puoli vuosisataa toisen maailmansodan jälkeen Saksa löysi siis tavan muistella ja puhua historiasta. Kuitenkin lisähaasteita julkiseen muisteluun ja jaettuun ymmärrykseen historiasta toi Saksojen yhdistymisestä alkanut uusi yhteiskunnan muutos- ja yhtenäistämisprosessi. 

Antisemiittisyyssyytӧksistä on 2000-luvulla tullut Saksassa poliittinen ase, mikä kertoo aiheen sensitiivisyydestä ja saksalaisten ristiriitaisesta suhteesta historiaansa. 

Länsi-Saksan jälleenrakennus toisen maailmansodan jälkeen osoittaa, miten sisä- ja ulkopolitiikka vaikuttavat toisiinsa. Tässä tapauksessa ulkopoliittiset mahdollisuudet edesauttoivat sisäpoliittisesti epäsuosittujen päätösten toteuttamista. Länsi-Saksan kehitys myös korostaa talouden merkitystä rauhalle sekä sitä, että hyvinvoinnin lisääntyminen luo vakautta. Tästä huolimatta ideologia ja uskomukset muuttuivat Saksassa hitaasti. Vaikka julkinen ilmapiiri tukisikin muutosta, se voi toisinaan vaatia toteutuakseen aikaa ja uusia sukupolvia.

Saksan jälleenrakennusprosessi on hyvä pitää mielessä, kun toivotaan pysyvää rauhaa sekä nykyisiin että äskettäisiin konflikteihin ja sotiin. Näin voidaan välttyä epärealistisilta odotuksilta. Esimerkiksi Bosnian sodan päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta, mutta talouskehitys ei ole luonut hyvinvointia. Myös politiikka on pysynyt etnisesti jakautuneena ja myötäilee sodan osapuolia. Matka vakaaksi valtioksi on siis vielä pitkä. Kolumbiassa taas rauhasta vallankumouksellisten asevoimien, FARC:in, kanssa on vasta vajaa vuosikymmen, joten on vielä aikaista sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos Ukrainaan saadaan rauhansopimus, jälleenrakennuksen tavoitteiden, kansainvälisen tuen ja rahoituksen pitäisi huomioida ulko- ja sisäpolitiikan vaikutus toisiinsa samoin kuin talouden keskeinen asema ja historian muistamisen vaikeus. Ukrainassakin rauha tulee tarkoittamaan hidasta ja kiistanalaista jälleenrakennusprosessia. 

Saksan jälleenrakennusprosessi on hyvä pitää mielessä, kun toivotaan pysyvää rauhaa sekä nykyisiin että äskettäisiin konflikteihin ja sotiin. Näin voidaan välttyä epärealistisilta odotuksilta.

Klikkaa twiitataksesi.