YK:ssa neuvoteltava kansainvälinen verosopimus on kamppailu siitä, kuka saa verottaa globaalin talouden voitot. Kyse on yrityksestä murtaa vauraiden maiden hallitsema OECD-vetoinen verojärjestelmä, joka on vuosikymmeniä ohjannut verotulot globaalin pohjoisen suuntaan.

Neuvottelut YK:ssa kansainvälisestä verosopimuksesta on historiallinen aloite demokratisoida globaalin talouden veropolitiikka. Kysymys on siitä, kuka ja missä saa verottaa monikansallisten yritysten ja miljonäärien voitot sekä kenelle verotulot lopulta kuuluvat. Vero-oikeudet jakautuvat monikansallisten yhtiöiden asuinvaltioiden, veroparatiisien ja lähdevaltioiden kesken, joissa taloudellinen toiminta tapahtuu.

Nykyinen  antidemokraattinen vauraiden maiden perustama 38-jäseninen OECD-vetoinen verojärjestelmä on ohjannut verotuloja pitkään pääosin globaalin pohjoisen suuntaan. Tämä epätasa-arvo on jatkumoa kansainvälisen oikeuden ja sääntöperusteisen taloudellisen järjestelmän koloniaalisille valtasuhteille. YK:n  verosopimuksen neuvottelut pyrkivät muuttamaan näitä periaatteita ja avaamaan päätöksenteon 193 jäsenmaalle ja kansalaisyhteiskunnalle.

YK:n kansainvälisen verosopimuksen neuvottelujen neljäs osuus päättyi 13. helmikuuta New Yorkissa. Afrikan ryhmän käynnistämien neuvottelujen tavoitteena on tuottaa oikeudellisesti sitova YK:n sopimus kansainvälisestä vero-oikeudesta. Sen on määrä valmistua vuonna 2027. Verosopimus pyrkii siirtämään veropolitiikan kohti demokraattista päätöksentekoa, jossa verotus nähdään välineenä pääoman vallan rajoittamiseen, valtioiden taloudellisen itsemääräämisoikeuden vahvistamiseen ja globaalin talouden rakenteelliseen demokratisointiin.

Nykyinen järjestelmä suosii globaalia pohjoista

Moderni kansainvälinen verojärjestelmä pohjautuu Kansainliitossa käytyihin neuvotteluihin 1920-luvulla. Tällöin vakiintui periaate, jossa voittoja tulisi verottaa pääasiassa siellä, missä yritysten pääkonttorit sijaitsevat, ei siellä, missä taloudellinen toiminta todellisuudessa tapahtuu. Tähän periaatteeseen pohjautuu vuodelta 1963 peräisin oleva OECD-malli, joka on toiminut perustana tuhansille kahdenvälisille verosopimuksille. Sopimukset pyrkivät ehkäisemään yritysten joutumista maksamaan veroa samasta tulosta kahdesti ja näin edistää kansainvälistä kauppaa ja suojella investointeja.

YK-prosessin yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on vahvistaa lähdevaltion oikeutta verottaa siellä syntyvää arvoa, eli siirtää verotuloja sinne, missä luonnonvarat, työ ja infrastruktuuri tosiasiassa sijaitsevat. Pääsääntöisesti vauraat globaalin pohjoisen maat ovat pääomanviejiä ja matalamman tulotason globaalin etelän maat pääomantuojia. Nykyinen verotusoikeus suosii asuinvaltiota eli pääomanviejää, kun taas lähdevaltion verotusoikeus jää rajallisemmaksi. Kahdenkertaisen verotuksen estämisen periaate toimii lähinnä tilanteissa, joissa investoinnit kulkevat molempiin suuntiin suunnilleen yhtä paljon. Kun investointivirrat ovat epäsymmetrisiä, kuten globaalin pohjoisen ja etelän välillä, järjestelmä ohjaa verotuloja pääoman lähtömaihin.

Lähdemaan heikompi verotusoikeus johtaa veropohjan kapenemiseen sekä infrastruktuurin, resurssien ja pääoman köyhtymiseen ja hyväksikäyttöön ilman vastaavaa verotuottoa. Nykyjärjestelmä pakottaa kehittyviä maita velanottoon ja regressiivisten verojen, kuten arvonlisäveron ja valmisteverojen, korottamiseen. Tämä siirtää verotaakkaa köyhimmille kuluttajille suuryritysten sijaan ja heikentää julkisia palveluja, koulutusta ja työllisyyttä. Ympäri maailmaa kansanliikkeet ovat nousseet vero- oikeudenmukaisuuden puolesta ja vaatineet systeemistä muutosta taloudelliseen järjestelmään.

Kohti oikeudenmukaisempaa kansainvälistä verojärjestelmää

Verosopimuksen keskiössä on suuryritysten verovälttelyn ja laittomien rahavirtojen ehkäisy verojärjestelmien läpinäkyvyyttä lisäämällä sekä superrikkaiden varallisuuden progressiivinen globaali verotus ja saastuttaja maksaa -vero. Nykyinen järjestelmä lisää valtavaa taloudellista eriarvoisuutta ja keskittää varallisuutta superrikkaille, jotka maksavat lähes nollaveroa. Rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa yli puolet globaalista omaisuudesta. Verosopimuksen tavoitteena on luoda oikeudenmukainen ja osallistava kansainvälinen verojärjestelmä, joka on linjassa kansainvälisen oikeuden ihmis­oikeus-, ilmasto- ja kehityssopimusten kanssa. Tuloja halutaan suunnata globaaliin ilmasto- ja kehitysrahoitukseen. 

Nykyjärjestelmässä kaivosyhtiö voi maksaa pääosan veroistaan yhtiön kotimaahan, vaikka varsinainen arvonluonti tapahtuisi esimerkiksi Sambian kuparikaivoksilla, yhdessä maailman suurimmista kuparintuotannon keskuksista. Jos Sambia yrittää muuttaa verosopimusta vahvistaakseen omaa verotusoikeuttaan, yhtiö voi viedä valtion kansainväliseen investointisuojamenettelyyn ja vaatia miljardeja korvauksena oletetuista ansionmenetyksistä. Ulkomaisten sijoittajien investointisuojamenettelyt ovat lisääntyneet nopeasti 1990-luvulta lähtien, erityisesti Afrikassa. Ne ovat osa ekstraktivistista uusliberaalia talousjärjestelmää, jossa suuryritysten valta ulottuu kansallisen sääntelyn ja osin myös julkisen kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle. 

Sopimuksella pyritään vastaamaan myös digitaalisen talouden verotuksen haasteisiin. Digitaaliset alustayritykset voivat kerätä mainostuloja Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta ilman merkittävää verovelvollisuutta näihin maihin, koska niillä ei ole siellä “fyysistä läsnäoloa”, vaan ne toimivat digitaalisesti rajojen yli. Verosopimuksen tavoitteena on muuttaa tätä logiikkaa.

Sopimuksella tavoitellaan muutosta myös monikansallisten yritysten harjoittamaan siirtohinnoitteluun. Monikansalliset yhtiöt voivat siirtää verotustaan kolmansiin matalan verotuksen maihin siirtohinnoittelun avulla. Verosopimus ajaa kaavamaista verotusta, joka määrittelisi monikansallisen yhtiön kokonaisuutena, estäen keinotekoisen siirtohinnoittelun alhaisemmilla hinnoilla.

YK:n verosopimus osana kansainvälisen oikeuden murrosta

YK:n verosopimus on osa isompaa murrosta kansainvälisessä oikeudessa. Verojärjestelmä on kehittynyt osittain kansainvälisen oikeuden rajojen ulkopuolella kahdenvälisten verosopimusten ja tapaoikeudellisten normien kautta. Verosäännöt on määritelty valtioiden suvereniteetin kautta, sen sijaan että ne ensisijaisesti neuvoteltaisiin kansainvälisen lain raameissa. 

Vaikka monet ilmiöt ovat luonteeltaan kansainvälisiä, käsitellään talouskysymyksiä, kuten verotusta, investointeja ja kauppaa, edelleen valtioiden sisäisinä asioina. Käytännössä ne kuitenkin palvelevat kansainvälisiä sijoittajia. Tämä heijastaa taloudellisen järjestelmän eriytymistä demokraattisesta globaalista hallinnasta, mikä näkyy esimerkiksi rahoitusjärjestelmän suljetussa sääntelyssä ja ihmisoikeuksien rajallisessa oikeussuojassa. Talous alkaa tällöin toimia osittain omana järjestelmänään, jossa pääoma liikkuu vapaasti mutta oikeudellinen vastuu jää rajalliseksi.

Tämä on johtanut siihen, että kansainvälinen vero-oikeus koostuu nykyisin noin 3000:sta kahdenvälisestä verosopimuksesta, jotka yhdessä muodostavat pirstaloituneen järjestelmän, mikä mahdollistaa miljardien edestä verovälttelyä, laittomia rahavirtoja ja voittojen siirtoa matalan verotuksen valtioihin sekä epäpoliittisia välimiesmenettelyjä ja siirtohinnoittelua.

Neuvotteluissa kohtaavat protektionistiset ja nationalistiset intressit, mutta  toisaalta vastavoimana on globaalin etelän koalitioiden ja kansalaisyhteiskuntien pyrkimys globaalin järjestyksen oikeudenmukaistamiseen. Nationalistinen näkökulma korostaa suvereniteettia valtion suojana kansainvälisen oikeuden velvollisuuksilta. Globaalin etelän toimijat näkevät nykyisen kansainvälisen oikeuden murroksen potentiaalisena mahdollisuutena vaikuttaa sen dekolonisointiin laajentamalla suvereniteetin määritelmää oikeudenmukaisemmaksi.

Globaalin etelän talousliikkeen uusi tuleminen

YK:n verosopimus on jatkumoa  rakenteelliselle talouden muutokselle, jota globaali etelä ajaa. OECD:n perustamisen jälkeen 1960-luvulla itsenäistyneet siirtomaat kyseenalaistivat OECD:n verosäännöt ja  antidemokraattisen päätöksenteon, mikä johti vuonna 1974 uuden kansainvälisen talousjärjestyksen ajamiseen NIEO-aloitteen (New International Economic Order) kautta. NIEO oli G77-koalition YK:ssa ajama hanke kansainvälisten taloussääntöjen muuttamiseksi. Monet entiset siirtomaat olivat itsenäistyneet ja vaativat taloudellista oikeutta YK:n mandaatilla.

NIEO pyrki muuttamaan kaupan ja raaka-aineiden hinnoittelua. Nyt YK:n veroprosessi tavoittelee sitä, kuka saa verottaa globaalin talouden voitot. Molemmissa tapauksissa on kyse samasta: jäävätkö entiset siirtomaat pysyvästi talouden alimmalle portaalle vai voivatko ne neuvotella asemansa uudelleen.

Veropimus voidaan nähdä globaalin etelän talous- ja kehityspolitiikan uutena politisointina ja dekolonisaation aaltona, jossa tavoitteena on taloussuhteiden systeeminen muutos erilaisessa voimasuhteiden tilanteessa kuin 50 vuotta sitten. Verosopimus on siis yritys luoda uutta kansainvälisen vero-oikeuden osa-aluetta. Neuvotteluiden tulos tulee muuttamaan käsitystämme taloudellisesta suvereniteetista, kenelle se kuuluu ja millä ehdoilla.

Neuvotteluiden pinnan alla kuplii

Neuvotteluissa vastakkain ovat Afrikan ryhmä, joka on YK:ssa toimiva 54:n Afrikan valtion yhteistyöelin. Se puhuu verotuksesta kehityksen ja oikeudenmukaisuuden välineenä, kun taas eurooppalaiset verovirkamiehet kehystävät kysymyksen epäpoliittiseksi taloustekniseksi ongelmaksi, jonka ainoa tavoite on kahdenkertaisen verotuksen ehkäisy. Sama erimielisyys näkyy siinä, puhutaanko sopimuksesta oikeudellisesti sitovana vai vapaaehtoisina suosituksina.

Erityisesti Afrikan ryhmä ajaa progressiivista ja sitovaa verosopimusta, jonka keskiössä on kestävä kehitys ja oikeudenmukainen vero-oikeuksien jako. Tämä sisältää vaatimuksen neuvotella uudelleen koloniaalisia kahdenvälisiä verosopimuksia, jos ne ovat ristiriidassa YK:n verosopimuksen kanssa. Afrikan ryhmä tarvitsee muiden G77-maiden tuen vahvan sopimuksen saavuttamiseksi, mukaan lukien suuret taloudet kuten Intia, Etelä-Afrikka ja Brasilia sekä pienemmät saarivaltiot. Sveitsi, Hollanti, Suomi ja muut veroparatiisit, kuten Singapore, puolestaan ajavat ei-sitovaa oikeuskieltä, joka säästäisi heitä vastuulta ja tekisi sopimuksesta tehottoman.

Euroopan ja Suomen ristiriitainen rooli

Yhdysvallat poistui neuvotteluista, kuten se on tehnyt useissa aiemmissa monenkeskisissä prosesseissa. Euroopan sisällä näkyy näkemyseroja, mutta myös painetta yhtenäiseen linjaan komission taholta.

Suomen näkemys on, että sopimus loukkaa verosuvereniteettia, koska jokaisella maalla on oikeus irtautua verosopimuksista ja verottaa yhtiöitä kansallisen lainsäädännön kautta. Tämä tulkinta vahvistaa etuperäistä valtioajattelua, joka ei huomioi koloniaalisia riippuvuussuhteita eikä valtioiden välistä vallankäyttöä. Samalla se paradoksaalisesti hyväksyy verovälttelyn, laittomat rahavirrat ja räjähdysmäisen pääoman keskittymisen – ilmiöt, joilla valtiot, Suomi mukaan lukien, menettävät miljoonia vuosittain.

Suvereniteettipuhe toimii nykyisen epäoikeudenmukaisen järjestelmän suojana paljastaen sen intressit. Suvereniteettia ei haluta “menettää” muille valtioille ja kansainväliselle yhteisölle. Tämä näkyy neuvotteluissa tyypillisenä argumenttina neuvottelijoiden puheenvuoroissa ja lausunnoissa, jotka tulevat pääosin valtiovarainministeriöiltä, joiden tieto kansainvälisestä oikeudesta tai YK:n prosesseista voi olla rajallinen. Norja esimerkiksi on väittänyt, että kahdenvälisten verosopimusten purkaminen olisi kansainvälisen lain vastaista.

Suomelle kysymys on myös siitä, haluaako se olla osa järjestelmää, joka mahdollistaa suomalaisyritysten voittojen verottamisen kevyemmin globaalissa etelässä tai voittojen siirtämisen veroparatiiseihin. Kyse on myös Suomen kehityspolitiikan ristiriitaisuudesta: voidaanko samaan aikaan leikata kehitysyhteistyöstä, oikeuttaa se kehitysmaiden oman veropohjan vahvistamisella ja vastustaa mekanismeja, jotka tekisivät sen mahdolliseksi?

Vero-oikeus on liikkumassa lähemmäs kansainvälisen oikeuden viitekehystä, joka vaikuttaa sen tulkintaan, tavoitteisiin ja menetelmiin sääntelyssä. Voimme valita, haluammeko monenkeskistä eli demokraattista, oikeudellisesti sitovaa verotuksen kansainvälistä oikeutta, josta kaikki hyötyvät, vai haluammeko vahvistaa pirstaloitunutta nykyjärjestelmää, jossa taloudellinen demokratia kapenee yhä enemmän ja pääoman valta kasvaa.

YK:n verosopimus pakottaa valitsemaan, nähdäänkö verotus teknisenä hallintokysymyksenä vai globaalin vallanjaon ytimessä. Kyse ei ole siitä, “toimiiko” kansainvälinen vero-oikeus täydellisesti, vaan siitä, halutaanko sitä ylipäätään yrittää rakentaa.